Järkytyin, kun ammattikoulun opettaja laittoi Kirkukissa pistoolin taskuunsa lähtiessään autostaan kouluun.

"Tämä on välttämätöntä. Minun on pystyttävä puolustamaan oppilaitani", hän selitti.

Kerroin Yhdysvalloissa asuneelle tuttavalleni, että Irakissa opettajat pitävät oppitunteja ase taskussa. Hän vastasi, että niin amerikkalaisetkin opettajat varmaan pian tekevät.

Pohjois-Irak on pysynyt Irakin väkivaltaisuuksien ulkopuolella, mutta käsiaseita – kone- ja rynnäkkökiväärejä ja pistooleja – näkyy joka paikassa. Ei pelkästään poliiseilla ja sotilailla, vaan myös tuttavani sujauttavat niitä auton hansikaslokeroon. Kaikki naisetkin, joilta olen kehdannut kysyä asiaa, ovat kertoneet osaavansa käyttää asetta. Eräs ystäväni lupasi opettaa minut ampumaan pistoolilla, mikäli haluan.

Irakin hallituksen ja autonomisen kurdialueen hallituksen välit ovat kiristyneet syksyn aikana kiistaan öljykaupunki Kirkukista. Arabien hallitseman kaupungin turvallisuudesta huolehtivat kurdipoliisit, joiden perheetkin ovat al-Qaidan tähtäimessä.

Tapaan Kirkukin läänin poliisikomentojan kenraali Sarhad Qaderin lokakuussa. Hän liikkuu kolmen avolavajeepin saattueessa, joiden lavoilla on jykevät aseet. Kenraali on selvinnyt täpärästi pommi-iskusta ja toipunut myrkytyksestä Iranissa tehdyn suuren leikkauksen ansiosta. Lyhyen tapaamisemme aikana huoneen oven takana on yli kymmenen henkivartijaa.

Kurdien kansallislaulun on kirjoittanut kurdirunoilija Dildar, oikealta nimeltään Younis Reuf (1917-1948), vuonna 1938. Dildarin Ey Reqîb -runo sai kansallislaulun aseman vuonna 1946, jolloin se hyväksyttiin Kurdistanin (Mahabadin) tasavallan viralliseksi kansallishymniksi.

Ey Reqîb on kurdien toivo ja voiman lähde. Sen avulla kurdit ovat saaneet itsevarmuutta ja jaksavat taistella oikeuksiensa puolesta. Ey Reqîb yhdistää kurdeja ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Myrskyjen aikana mietitään missä päin Suomea puut tällä kertaa kaatuvat sähkölinjoille ja montako tuntia sähkökatkot kestävät. Sähkö on meille suomalaisille itsestäänselvyys.

Irakissa on eletty seitsemäntoista vuotta jatkuvien sähkökatkojen keskellä. Amerikkalaiset pommittivat Irakin voimalat toimintakyvyttömiksi ensimmäisen Persianlahden sodan aikana 1991. Kansainvälinen kauppasaarron takia niitä kunnostetaan vasta nyt.

Irakilaiset ovat ruohonjuuritason sähköasiantuntijoita. Alakoululaisetkin tietävät montako amperia virtaa tarvitaan eri laitteiden käyttöön.

- Me Halabjan [ku: Helebçe] asukkaat olemme vahvempia kuin kemialliset aseet. Meitä ei voi tappaa, sanoo Sarkhel Gafar Kristiina Koivusen haastattelussa. Hän on Halabjassa vuonna 1988 tehdyn joukkomurhan muistoksi rakennetun monumentin johtaja.

Matkustin Halabjaan viime toukokuussa nähdäkseni miten Irakissa sijaitseva pieni kurdikaupunki on toipunut Irakin armeijan kaasupommihyökkäyksestä, jossa kuoli viisi tuhatta ihmistä.

Odotin tulevani apaattiseen kaupunkiin. Sen sijaan kohtaan päättäväisyyttä ja uskoa tulevaisuuteen.

"Saddamin kaasuhyökkäyksen aikaan olin yhdeksänvuotias. En voisi koskaan muuttaa pois Halabjasta, sillä kunnioitan murhattuja sukulaisiani. Me olemme uskollisia marttyyreillemme", Gafar jatkaa.