Järkytyin, kun ammattikoulun opettaja laittoi Kirkukissa pistoolin taskuunsa lähtiessään autostaan kouluun.

"Tämä on välttämätöntä. Minun on pystyttävä puolustamaan oppilaitani", hän selitti.

Kerroin Yhdysvalloissa asuneelle tuttavalleni, että Irakissa opettajat pitävät oppitunteja ase taskussa. Hän vastasi, että niin amerikkalaisetkin opettajat varmaan pian tekevät.

Pohjois-Irak on pysynyt Irakin väkivaltaisuuksien ulkopuolella, mutta käsiaseita – kone- ja rynnäkkökiväärejä ja pistooleja – näkyy joka paikassa. Ei pelkästään poliiseilla ja sotilailla, vaan myös tuttavani sujauttavat niitä auton hansikaslokeroon. Kaikki naisetkin, joilta olen kehdannut kysyä asiaa, ovat kertoneet osaavansa käyttää asetta. Eräs ystäväni lupasi opettaa minut ampumaan pistoolilla, mikäli haluan.

Viime syksynä minulla oli vain harvoin mahdollisuus käyttää internetiä. Syyskuussa kirjoitin tuttavalleni yhdeksän ihmisen kuolemasta pommi-iskussa Kirkukin poliisi-opistossa. Hän vastasi, että se on yksi vähemmän kuin kouluammuskelussa Suomessa. En heti tajunnut, ettei hän tarkoittanut Jokelaa. Irakin sodan keskellä oli mahdoton uskoa, että Suomessa olisi tapahtunut uusi koulumurha.

Mutta jopa Irakissa on pakko myöntää, että kotimaani on väkivaltainen maa. Irakin ja Suomen väkivalta näyttää erilaiselta, mutta keskeinen asia on sama: luodin eteen joutuneen kannalta lopputulos on yhtä fataali kummassakin maassa.