Kurditaistelijoiden venäläiset vaimotkin Saddamin vihan kohteena

Kirjoittanut Kristiina Koivunen

01.01.2010 16:57

Taistelu kurdien oikeuksien puolesta vei Barzanien heimon moneen seikkailuun. He viettivät Neuvostoliitossa pakolaisina kaksitoista vuotta. Monet palasivat kotiin venäläisten vaimojen kanssa, jotka joutuivat kokemaan Saddamin julmuudet yhtä kovina kuin syntyperäiset kurdit.

Barzanit on tunnetuin kurdiheimo. Sen johtaja Mullah Mustafa Barzani taisteli kurdien oikeuksien puolesta ensimmäisestä maailmansodasta kuolemaansa asti vuoteen 1979. Hänen poikansa Masoud Barzani on Pohjois-Irakissa sijaitsevan Kurdistanin autonomisen alueen nykyinen presidentti.

Monet Barzanit ovat pidempiä ja vaaleampia kuin muut kurdit, ja sinisilmäisiä, sillä heillä on venäläinen isoäiti.

Sadan vuoden taistelu

Kun ottomaanit ja persialaiset jakoivat Kurdistanin vuonna 1514, Barzanien alue merkittiin ottomaanien mandaattiin. Kesti kuitenkin lähes 400 vuotta ennen kuin ottomaanit pystyivät ottamaan sen hallintaansa. Kun he alkoivat kerätä veroja vuonna 1885, Barzanit aloittivat ankaran kapinoinnin. Sitä jatkui lähes taukoamatta yli sata vuotta kunnes kurdit saivat autonomian vuonna 1991.

Ottomaanit teloittivat Mullah Mustafa Barzanin veljen Abdul Salamin vuonna 1914. Hän itse oli ensimmäisen kerran vankilassa kolmevuotiaana äitinsä kanssa.

Jälleen erään kapinan epäonnistuttua 1940-luvun alussa Barzan-taistelijat perheineen, yli kymmenen tuhatta ihmistä, pakenivat Iranin Kurdistaniin.

Sinne perustettiin Mahabadin tasavalta vuonna 1945 Qazi Mohammedin johdolla Neuvostoliiton toimiessa uuden valtion taustatukena. Mullah Mustafa Barzani toimi kenraalina Mahabadin armeijassa.

Neuvostoliitto veti tukensa Mahabadin valtiolta vuonna 1946 ja Iran miehitti sen. Suurin osa Barzaneista palasi Irakiin, jossa he joutuivat vankileireille. Mullah Mustafa Barzani pakeni Neuvostoliittoon viidensadan taistelijansa kanssa, joita oli alettu kutsua peshmergoiksi.

Heidät sijoitettiin Neuvostoliitossa eri paikkakunnille, mm. Siperiaan. Mullah Mustafa ja monet muut oppivat puhumaan sujuvasti venäjää. Pakolaisuus kesti kaksitoista vuotta. Vuonna 1958 valta vaihtui Irakissa ja Barzanit palasivat kotiseudulleen. Monilla oli mukanaan venäläinen vaimo ja pieniä lapsia. Kotona saattoi odottaa kurdivaimo ja aikuiseksi kasvaneet lapset.

Katastrofaalinen Algerin sopimus

Kurdien elämä vaikeutui entisestään kun Saddam Husseinista tuli Irakin johtaja 1970-luvun alussa. He jatkoivat kapinointia Iranin tuella. 1975 Irak ja Iran solmivat sopimuksen yhteistyöstä Algerissa Arabiliiton kokouksessa. Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissinger toimi sopimuksen arkkitehtina.

Algerin sopimus on Mullah Mustafa Barzanin katkerin tappio. Se johti koko Iranin rajan vastaisen kurdialueen tuhoamiseen ja 300 000 kurdia pakeni Iraniin.

Saddam Husseinin viha kohdistui kaikkein rajuimmin Barzaneihin.

”Rikkaat Barzanit pakenivat Iraniin, mutta köyhät joutuivat jäämään kyliinsä”,kertoo Bilessä asuva Hazim Biley. Kahden tuhannen asukkaan kaupunki on Barzanin alueen keskus.

Siviilien pakkosiirrot alkoivat heti sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

”30 000 ihmistä vietiin kuorma-autoilla Etelä-Irakin autiomaassa sijaitseville keskitysleireille”, kertoo Hazim Biley. Hän syntyi siellä vuonna 1979.

”Kun katsoo missä Barzanit ovat syntyneet, tajuaa millaista meidän elämämme on ollut. Minun isoisäni syntyi Turkissa, isäni Venäjällä ja minä synnyin Diwaniyen leirissä”, Biley kertoo.

Hänen isoäitinsä on azeri. Kurdit niputtavat yleensä kaikki Neuvostoliitosta tulleet vaimot venäläisiksi, vaikka osa heistä on Keski-Aasian tasavalloista.

Kaikki Irakiin jääneet Barzanit, myös venäläiset vaimot, siirrettiin leireille. Vuonna 1983 alkoi Barzanien tuhoamisen seuraava vaihe, joka on jopa Irakin oloissa poikkeuksellisen julma. Kesän aikana kaikki yli kymmenenvuotiaat pojat ja miehet vangittiin. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa, 8300 Barzania katosi.

Tapahtumia yrittää selvittää Vahzeen-yhdistys, jonka puheenjohtaja Hazim Biley on. Hän oli kolmevuotias isänsä kadotessa.

Ali selvisi hengissä

"Olen kotoisin Uzbekistanista. Kaikki perheeni jäsenet kuolivat toisessa maailmansodassa. Menin naimisiin kurdipeshmergan kanssa ja muutimme Kurdistaniin vuonna 1959. Saimme täällä kahdeksan lasta", kertoo Bilessä poikansa Alin perheessä asuva Bagdagül.

Ali oli 16-vuotias, kun perhe vietiin Etelä-Irakissa sijaitsevaan leiriin.

"Olin 22-vuotias kun minut määrättiin Irakin armeijaan taistelemaan Irania vastaan", kertoo Ali.

Hän pakeni leiristä ja liittyi peshmergoihin. Hän palasi salaa leiriin viisi vuotta myöhemmin selvittämään mitä perheelle kuuluu. Isä ja yksi veli oli kadonnut, viisi sisarusta kuollut sairauksiin. Ali vei äitinsä ja ainoan elossa olevan sisarensa turvaan pakolaisleiriin Iraniin.

"En tiedä olenko enää Venäjän kansalainen. En tiedä mitään siellä olevista sukulaisistani", kertoo Bagdagül.

Jotkut muut naiset ovat pitäneet kiinni entisestä kansalaisuudestaan ja huolehtineet, että myös lapset ja lapsenlapset ovat saaneet Venäjän kansalaisuuden.

Venäläismummot kurdikylissä

Viisikymmentä vuotta sitten Irakiin tulleet venäläisnaiset ovat nykyään pirteitä mummoja. He asuvat edelleen Barzanin alueella, Irakin kansalaisuuden saaneina ja melko lailla kurdilaistuneina.

Heidän jälkeläisensä ovat ylpeitä venäläisistä sukujuuristaan. Kun kurdit kertovat Barzanien venäläistä vaimoista, he sanovat yleensä ensimmäiseksi, että heidän lapsensa ovat kauniita.

Sveda Alexander on eräs peshmergojen mukana tulleista naisista.

"Asuin Uzbekistanissa. Olin 20-vuotias, kun menin naimisiin vuonna 1957", Alexander kertoo.

Barzanien kansanmurhan aikana venäläisvaimot joutuivat kokemaan samat kauheudet kuin syntyperäisetkin Barzanit.

"Vuonna 1983 olimme leirissä. Mieheni, poikani, mieheni veli ja hänen poikansa katosivat", Sveda Alexander kertoo.

Miesten katoamisen jälkeen Barzan-naiset saivat muuttaa leireistä kaupunkeihin, eivät tosin kotiseudulleen. Sveda Alexander sen sijaan joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan Bagdadiin. Sen jälkeen hänet karkotettiin Uzbekistaniin. Lapset jäivät Irakiin, jonne myös Alexander palasi kaksi vuotta myöhemmin.

"Kun saimme muuttaa takaisin mieheni kotikylään kurdien saatua autonomian 1991, poikani rakensi sinne talon. Turkkilaiset pommittivat sen hajalle vuonna 1995, sen jälkeen olemme asuneet sukulaisten luona. Poikani kävi keräämässä pähkinöitä puutarhastamme. Kylään ei pääse autolla, sillä turkkilaiset ovat pommittaneet aluetta viime vuosiin asti ja kaikki sillat on tuhottu", Alexander kertoo.

"Vuoden 1975 jälkeen olen asunut omassa kodissani vain kolme vuotta", hän kertoo.

Joukkohaudan nimettömät vainajat

Vuonna 2005 Saudi-Arabian läheiseltä aavikolta löytyi joukkohaudoista 503 ruumista, jotka tunnistettiin vaatteiden perusteella Barzaneiksi. Heidän tunnusmerkkinsä on punainen palestiinalaishuivi.

Vainajien henkilöllisyyttä ei pystytty selvittämään. Heidät on haudattu Bilen lähellä sijaitseviin nimettömiin hautoihin.

Kaikki elossa olevat yli 40-vuotiaat Barzani-miehet ovat entisiä peshmergoja.

Kuvateksti: Sveda Alexander näyttää hääkuvaa vuodelta 1957. Aviomies katosi kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Kansan Uutisten Viikkolehdessä 18.12.2009.

Lisää aiheesta: