Arvioin Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja maan suurimman vähemmistön kurdien kannalta. Kurdikysymyksessä ja siinä, kuinka vaikeaa sen ratkaiseminen on, kulminoituu sekä Turkin kemalistisen hallinnon että vuoden 1980 sotilasvallankaappausta seuranneen militaristisen järjestelmän ongelmat.

Arvioin kurdikysymystä ja kurdien asemaa Turkissa siten kuin kurdit itse, Turkin valtio ja Euroopan unioni sen näkevät, sekä sitä kuinka kurdit on huomioitu Turkin jäsenyysneuvotteluissa. Esittelen lyhyesti Kööpenhaminan kriteerit, joihin on kirjattu asiat, jotka EU:n jäseniksi hakevien maiden on täytettävä. EU:n painostuksesta tehdyt lakiuudistukset aloittivat Turkissa demokratisoitumisprosessin, joka onnistuessaan johtaisi vuoden 1980 sotilasvallankaappausta seuranneen militaristisen hallintojärjestelmän purkamiseen. Uusien lakien tultua voimaan Turkissa syntyi valtataistelu uudistusten kannattajien ja vastustajien välillä. Arvioin myös sitä, kuinka jäsenyysneuvottelut ovat muuttaneet Turkin kurdiliikettä. Lopuksi arvioin tulevaisuuden näkymiä.

Minulla on artikkelissa kurdien näkökulma. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa objektiivisuus ei ole samalla lailla mahdollista kuin luonnontieteissä, siksi kirjoittajan on ilmoitettava oma näkökulmansa lukijoille. Usein yhteiskuntatieteilijät, joiden tutkimuslähtökohta on vallitsevan näkemyksen mukainen, eivät kuitenkaan tee näin. He pitävät tutkimuksen valtavirtaa objektiivisena ja siitä poikkeavaa tutkimusta subjektiivisena. Oman lähtökohdan ilmoittaminen on erityisen tärkeää silloin kun kyseessä on aseellista konfliktia käsittelevä tutkimus, kuten Turkin kurdien tilanteen arviointi.

Kenen mielipidettä voi pitää kurdien mielipiteenä? Kun esittelen kurdien näkemyksiä, käytän niiden lähteenä seuraavien järjestöjen raportteja ja kannanottoja: Demokratik Toplum Partisi (DTP, Democratic Society Party), Koma Komalên Kurdistan (KKK, Confederalism of Kurdistan), Kurdish Human Rights Project (KHRP) ja EU Turkey Civic Commission (EUTCC). DTP on järjestyksessä viides kurdien puolue Turkissa. Kurdit ovat perustaneet uusia puolueita sitä mukaa kuin viranomaiset ovat lakkauttaneet entisiä. DTP toimii Turkin lakien mukaan.

Lähdeluettelossa mainittujen lähteiden lisäksi olen seurannut Kaakkois-Turkin tilannetta internetistä Turkish Daily Newsin (http://www.turkishdailynews.com) ja kahden kurdisivuston (www.kurdishinfo.com ja www.kurdmedia.com) kautta. Kurdisivustoista ensimmäinen on tärkeämpi, koska se käsittelee pääasiassa Turkin kurdialueen eli Pohjois-Kurdistanin tilannetta, jälkimmäinen on painottunut Etelä-Kurdistanin uutisiin. Suuren osa kurdishinfo.com:in uutisista välittää uutistoimisto DIHA (Dicle Haber Ajansi, www.diclehaber.com), jonka välittämät uutiset ovat lyhyitä ja painottuvat konkreettisiin faktoihin. Kurdmedia.com:in uutisissa on usein laajoja tausta-analyyseja.

Olen viettänyt Kaakkois-Turkissa syksyn 2005 ja seuraavan kevään aikana yhteensä kolme ja puoli kuukautta. Tänä aikana olen tavannut runsaasti kurdiliikkeen johtohenkilöitä, mm. yhdeksän DTP:n pormestaria. DTP:n puheenjohtajan Ahmet Türkin tapasin Vanissa maaliskuussa 2006. Osa artikkelissa esittämistäni tiedoista ja näkemyksistä perustuu keskusteluihin kurdiaktivistien kanssa, vaikka en mainitse lähdettä. Päivän, jolloin EU päätti neuvottelujen täysjäsenyydestä käynnistämisestä Turkin kanssa (3.10.2005), vietin Batmanissa. Olin edellisenä päivänä Irakin rajan tuntumassa Cizressä[1].

Kurdikysymyksen taustaa

Ottomaanien imperiumin hajotessa tehtiin kaksi rauhansopimusta sen alueella olevien kansojen olojen järjestämisestä: Sèvresin rauhansopimus 20.8.1920 ja Lausannen rauhansopimus 24.7.1923. Sèvresin sopimuksessa ottomaanien alaisuudessa eläneille kansoille, myös kurdeille, annettiin mahdollisuus kansanäänestyksen jälkeen perustaa oma valtio, mikäli ne niin halusivat. Kemal Atatürkin johtamat nuorturkkilaiset eivät hyväksyneet Sèvresin sopimusta. Ensimmäisen maailmansodan uuvuttamat Liittoutuneet, joiden johdossa olivat Ranska ja Englanti, eivät panneet sitä täytäntöön voimatoimin. Kolme vuotta myöhemmin Sèvresin sopimuksen korvasi Lausannen rauhansopimus, joka on Turkin tasavallan perustamisasiakirja. Siinä kurdeja ei mainita sanallakaan, vaan Turkin vähemmistöiksi määritellään armenialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset, joiden oikeudet sopimus turvaa.[2] Lausannen sopimuksen mukaan Turkissa ei ole muslimivähemmistöjä. Turkin valtion politiikka vähemmistöasioissa oli pitkään se, että vähemmistöjen oikeuksista ei tarvitse edes keskustella, koska Lausannen sopimuksessa mainittujen vähemmistöjen asiat ovat kunnossa, eikä Turkissa ole muita vähemmistöjä. Turkin tasavallasta muodostui keskusjohtoinen kansallisvaltio, joka määrätietoisesti assimiloi kansalaisiaan turkkilaisiksi. Pakkoassimiloinnin pääkohde on tasavallan perustamisesta lähtien ollut kurdit[3]. Kulttuurinen monimuotoisuus nähdään uhkana eikä rikkautena[4].

Kurdeja ja muita vähemmistöjä pidetään siis turkkilaisina, joiden assimilointiprosessi on kesken[5]. Ottomaanien aikana autonomisissa oloissa eläneet kurdit eivät löytäneet paikkaansa vähemmistönä Turkin tasavallassa[6]. Se oli mahdotonta, koska Lausannen sopimuksen mukaan Turkin tasavallassa ei ole paikkaa islamilaisille vähemmistöille. Kurdit eivät kuitenkaan ole suostuneet assimiloitumaan turkkilaisiksi[7]. Konfliktit ja levottomuudet Kaakkois-Turkissa ovat jatkuneet vuosikymmenestä toiseen ensimmäisestä kurdikapinasta vuodesta 1925 lähtien. Vanilainen historioitsija Ihsan Cölemerikli kuvaa tätä vertauksella: "Turkin tasavalta alkoi niellä alueellaan asuvia vähemmistöjä. Kurdit olivat kuitenkin niin suuri pala, että ne jäivät sen kurkkuun".[8] Erilaisista poikkeustiloista ja poikkeuslaeista, joita yleensä pidetään väliaikaisena järjestelynä, on tullut Kaakkois-Turkissa normaali hallintotapa, Turkin tasavalta ei ole vakiinnuttanut hallintoaan siellä, vaikka aikaa on kulunut yli 80 vuotta. Taloudellisen ja poliittisen dialogin sijasta kurdialueella on ollut vuosikymmeniä kurdien olemassaolon kiistämisen, kapinoiden ja niiden tukahduttamisen syklejä. Financial Timesin toimittaja Vincent Boland kuvaa alueen arkea sanomalla, että siellä ei ole rauha, mutta ei sotakaan[9].[10] Kurdialueen määrittely ei ole yksiselitteinen, sen länsireunalla asuu enemmän turkkilaisia ja vähemmän kurdeja kuin alueen itäisissä lääneissä. Minä lasken kurdialueeksi Kaakkois-Turkin läänit, jotka sijaitsevat Adiayamanin, Malatyan, Erzincanin, Erzurumin ja Agrin itäpuolella, mukaan lukien nämä läänit.

Kurdit on marginalisoitu Turkissa. Massiiviset pakkosiirrot tasavallan perustamisesta lähtien ovat olleet eräs tärkeimmistä keinoista heidän assimiloimisekseen, mutta kylien tuhoamisoperaatiot saivat 1990-luvulla aivan uudet mittasuhteet. Vuoteen 1985 asti kaakossa oli noin viisi tuhatta kurdikylää, näistä tuhottiin viime vuosikymmenellä virallisten tilastojen mukaan kokonaan tai osittain 3848 kylää[11].

KHRP:n johtaja Kerim Yildiz pitää Turkin tasavaltaa militarisoituneena, sekulaarina valtiona, jolla on monoetninen näkemys valtiollisesta identiteetistä[12]. Kurdien assimiloiminen vastoin heidän tahtoaan on osoittautunut valtiolle ylivoimaiseksi tehtäväksi. Sen yrittäminen tästä huolimatta on vienyt pohjan hallinnolta erityisesti kaakossa, mutta vaikuttanut myös koko maan kehitykseen. Diyarbakirin pormestari ja Union of Municipalities of Southeast Anatolia -järjestön puheenjohtaja Osman Baydemir luettelee ongelmia, joita on seurannut jatkuvista poikkeuslaeista ja -järjestelyistä: hallinto on joutunut legitimiteettikriisiin ja menettänyt toimintakykynsä korruption, järjestäytyneen rikollisuuden (erityisesti huumausaineiden salakuljetuksen) ja paramilitaaristen ryhmien suuren vaikutusvallan takia.[13] Kurdien kieltäytyminen assimiloitumasta turkkilaisiksi on niin suuri uhka Turkin valtion keskeisille periaatteille, että valtio sietää näitä ongelmia mieluummin kuin luopuu assimilointipyrkimyksistään.

Kurdikysymys Turkin valtion näkökulmasta

Turkin valtio ei myönnä, että maan kaakkoisosan ongelmat olisi poliittinen kysymys vaan on pitää niitä turvallisuusongelmana tai alikehityksenä. Turkissa ei edes käytetä termiä "kurdikysymys", vaan siellä puhutaan "terrrorismikysymyksestä", "kaakon kysymyksestä" tai "takapajuisuuden ongelmasta".[14] Kaakkois-Turkin ongelmat on nähty tasavallan perustamisesta lähtien uhkana Turkin kansalliselle turvallisuudelle. Tämä on militaristinen lähestymistapa asiaan.[15] Terrorismin vastaiseen taisteluun (counter-terrorism) on sisällytetty paljon muutakin kuin turvallisuuteen liittyviä asioita. Sen nimissä on tukahdutettu myös kurdi-identiteetin ilmaisemista rauhanomaisin keinoin[16]. Turkki korostaa kyseessä olevan maan sisäinen asia, johon muut maat eivät saa puuttua[17]. Koska ongelma nähdään Turkissa vain turvallisuusasiana, Kurdistanin Työväenpuolueen PKK:n vuonna 1999 aloittama yksipuolinen tulitauko tulkittiin yleisesti armeijan sotilaalliseksi voitoksi, jonka myötä "kaakon ongelma" on ratkaistu[18]. Tilanteesta on keskusteltu julkisuudessa vain vähän, joten taistelujen alkaminen uudestaan 2004 ja armeijan jatkuvat tappiot niissä ovat tulleet turkkilaisille yllätyksenä. He eivät ole tietoisia ongelman todellisuudesta laajuudesta ja vakavuudesta.

Toinen Turkissa käytetty tapa käsitellä kaakon ongelmia on nähdä ne ainoastaan taloudellisena alikehityksenä. Usein nämä lähestymistavat yhdistetään triangeliksi "turvallisuus - terrori - alikehitys". Tällöin on häivytetty täysin ongelman ydin eli kurdien pakkoassimilointi. Osman Baydemirin mielestä kurdien ongelmien pelkistäminen turvallisuus- ja talousongelmiksi on vaikeuttanut tilannetta ja estänyt rauhanomaisen ratkaisun löytämistä kriisiin.[19]

Kurdit Turkin EU-neuvotteluissa

EU:ssa on useita ihmisoikeuksia ja vähemmistöjä koskevia sopimuksia, joista tärkein on Kööpenhaminan kriteerit. Käsittelen tässä artikkelissa vain sitä, koska se on Turkin jäsenyysneuvotteluissa keskeinen sopimus, johon yleensä viitataan kun puhutaan vähemmistöjen oikeuksista. Kööpenhaminassa kesäkuussa 1993 kokoontuneet EU-johtajat määrittelivät kolme perustetta, jotka kaikkien ehdokasmaiden on täytettävä ennen kuin ne hyväksytään EU:n jäseniksi. Ensinnäkin ehdokasmaassa on oltava vakaat hallintoelimet, jotka takaavat demokratian, oikeusvaltion periaatteen ja ihmisoikeuksien noudattamisen ja vähemmistöjen kunnioittamisen. Toiseksi siinä on oltava toimiva markkinatalous. Kolmanneksi sen on otettava käyttöön koko acquis eli tuettava EU:n yhteisiä oikeuksia ja velvoitteita. EU päättää, koska ehdokasmaa täyttää nämä kriteerit ja koska EU on valmis hyväksymään uuden jäsenen.[20]

Hakijamaiden jäsenyysprosessi etenee ensisijaisesti Euroopan neuvoston johdolla[21]. Turkki on ollut Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 1949 lukien. Rajaan asian käsittelyä niin, että analysoin vain Euroopan unionin ja kurdien näkemyksiä toisistaan, aihe on erittäin laaja näin rajattunakin. Kurdien tiedonvälityksessä ja kommenteissa ei yleensä arvioida Euroopan neuvoston vähemmistöpolitiikkaa tai kannanottoja, vaan he seuraavat Euroopan unionin lausuntoja. Noudatan samaa linjaa, koska käsittelen aihetta kurdien näkökulmasta.

Euroopan unioni on toistuvasti kritisoinut Turkkia, vaatinut sitä uudistumaan ja korostanut erityisesti ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ensi silmäyksellä EU näyttää tukevan niitä asioita, joihin kurdit vaativat parannuksia. EU:n kannanottojen lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että monet EU:n näkemykset kurdeista ovat samoja kuin Turkin valtiolla. EU:n päätöksissä ja lausunnoissa ei mainita kurdeja, vaan puhutaan "kaakon tilanteesta". Kurdeja ei mainita 17.12.2004 tehdyssä päätöksessä Turkin jäsenyysprosessin etenemisestä, vaan siinä puhutaan siirtolaisuudesta, taloudellisesta alikehityksestä ja ihmisoikeuksiin liittyvistä ongelmista. EU:n Turkkia käsittelevässä maaraportissa "Progress Report 2005" ei mainita kurdien oikeuksia, vaan siinä puhutaan "kaakon tilanteesta". EUTCC pitää tätä raporttia voittona Turkin viranomaisille, koska kurdeja ei pidetä vähemmistönä.[22]

EU:lla on siis sama linja kuin Turkin hallituksella, kun se pitää kaakon ongelmia taloudellisina eikä poliittisina. Ulkoministeri Erkki Tuomioja noudattaa Suomen puheenjohtajuuskaudella lähettämässään kirjeessä tätä linjaa, kun hän kirjoittaa:

Kaakkois-Turkin sosiaalis-taloudellisen tilanteen kohentamiseksi EU on kehottanut Turkkia laatimaan erityisen suunnitelman, ja seuraa tässä tapahtuvaa kehitystä.[23]

Vaikka kyseessä on 17 miljoonaa ihmistä, EU ei puhu heistä ryhmänä vaan käyttää kiertoilmauksia puhuessaan kurdien ongelmista. Tässä suhteessa EU toimii samoin kuin Liittoutuneet vuonna 1923 laatiessaan Lausannen rauhansopimusta, jossa ei mainita kurdeja.

Turkissa militaristinen, ja tällä hetkellä hallitseva, lähestymistapa kurdialueen ongelmiin on pitää niitä turvallisuuskysymyksenä. Ottamalla Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n terroristijärjestöjen listalleen EU soveltaa toistakin samaa päästrategiaa kurdiasioissa kuin Turkin valtio. PKK otettiin EU:n terroristilistalle keväällä 2004, useita kuukausia myöhemmin kuin useimmat muut sillä olevat järjestöt. Tämä tapahtui aikana, jolloin PKK ei ollut tehnyt mitään erityistä, joka selittäisi sen joutumisen listalle juuri silloin.

Yhdysvaltojen johdolla käytävää maailmanlaajuista terrorismin vastaista sotaa on arvioitu ja kritisoitu monissa yhteyksissä. Tässä ei ole mahdollisuutta käydä läpi tätä kritiikkiä, arvioin asiaa vain Turkin kurdien kannalta. PKK:n laittaminen terroristilistalle aiheuttaa EU:lle kaksi aivan erilaista ongelmaa.

Ensinnäkin EU on yksinkertaistanut konfliktiin liittyvän väkivallan terrorismiksi eikä ole paneutunut kokonaisuuteen riittävästi. EU:n raporteista ja lausunnoista välittyy konfliktin vähättely eikä niissä nähdä sitä, että se voi laajeta täysimittaiseksi sisällissodaksi ja levitä kaakosta myös muualle Turkkiin. Näyttää siltä, että EU:ssa uskottiin kuten Turkissakin, että aseellinen konflikti päättyi PKK:n yksipuoliseen aselepoon. Viisi aselevon vuotta tuhlattiin muuhun kuin pysyvän ratkaisun etsimiseen.

Toisaalta kurdien silmissä EU:n uskottavuus kärsii siitä, että PKK on terroristilistalla. He elävät alueella, jossa on satoja tuhansia sotilaita. Heidän arkipäivänsä muistuttaa enemmän tavallista sotaa kuin sitä kuvaa, jonka tiedotusvälineet välittävät al Qaidan ja muiden terroristijärjestöjen iskuista. Monet kurdit pitävät PKK:ta sissiarmeijana. Sen jäsenet käyttävät uniformuja ja haluavat, että heitä kohdellaan sotilaina. Sodassa on kuollut noin 30 000 sissiä, ja heitä on tällä hetkellä vuorilla useita tuhansia. Sota koskettaa hyvin monia kurdeja omakohtaisesti siten, että heidän sukulaisiaan on sisseinä. He sanovat, että "joka perheessä on nykyään oma marttyyri". Tätä asiaa arvioitaessa on muistettava se, että marttyyrit ovat tärkeitä islamilaisessa kulttuurissa ja kurdien perhe- ja sukusiteet ovat hyvin kiinteät.

EU ja monet kansainväliset järjestöt vaativat Turkkia kunnioittamaan ihmisoikeuksia. Usein ne kuitenkin käsittelevät ihmisoikeuksia yksittäisinä asioina ottamatta huomioon syitä, miksi Turkki rikkoo niitä. Kerim Yildizin mielestä Turkki käyttää kidutuksia systemaattisena taktiikkana niitä kurdeja kohtaan, jotka ilmaisevat kurdilaisuuttaan. Vuoden 2004 maaraportissa EU vaatii paluumuutto-ohjelmaa sadoille tuhansille kylistään paenneille ihmisille. Mutta EU ei käsittele sitä, miksi he ovat joutuneet jättämään kotinsa, vaikka näin suuren ihmisjoukon pakottaminen maan sisäisiksi pakolaisiksi ei voi olla muuta kuin valtion järjestelmällistä toimintaa. EU esittelee raporteissaan ihmisoikeuksiin liittyviä ongelmia, kuten lehtien sulkemisia ja pidätyksiä, tuomatta esille niiden etnistä ulottuvuutta. Raporteissa ei kerrota sitä, että Turkissa suurin osa ihmisoikeusrikosten uhreista on kurdeja.[24] Kun EU vaatii Turkin ihmisoikeustilanteen parantamista, se kiinnittää huomion ongelman seurauksiin sen syiden sijasta.

Näkemyksiä kurdikysymyksen ratkaisemisesta

Ensimmäinen askel ongelman ratkaisun etsimisessä on sen määrittely, niin että keskustelijat puhuvat samasta asiasta. Jos yksi hakee ratkaisua kurdi-identiteetin tunnustamiseen ja toinen taloudelliseen takapajuisuuteen, ratkaisua tuskin löytyy. Näin on myös silloin, jos yritetään ratkaista varsinaisen ongelman sijasta asia, joka on sen seurausta.[25]

Jos Kaakkois-Turkin ongelmat nähdään turvallisuuskysymyksenä, on loogista yrittää ratkaista asia sotilaallisesti ja lisätä armeijan resursseja. Tämä on ollut vallitseva näkemys jo yli kaksikymmentä vuotta. Turkissa ei ole juuri kyseenalaistettu tätä linjaa, vaikka vaihtoehtojen etsiminen tuntuisi järkevältä, kun armeijan keinot eivät ole riittäneet kurdien liikehdinnän tukahduttamiseen näinkään pitkässä ajassa. Tässä mielessä nykyinen tilanne on erilainen kuin aiempien, paikallisten kurdikapinoiden aikana, jotka armeija pystyi kukistamaan parissa vuodessa. Asiasta keskustellaan jonkin verran Turkin tiedotusvälineissä, enemmän sanomalehdissä kuin televisiossa.

Kurdijärjestöjen mielestä kurdikysymys on poliittinen asia, johon tarvitaan poliittinen ratkaisu. Kun Israelin ja palestiinalaisten välistä rauhansuunnitelmaa alettiin kutsua Tiekartaksi rauhaan, kurdit alkoivat vaatia vastaavaa tiekarttaa itselleen. Kesäkuussa 2006 DTP-puolueen ensimmäisessä puoluekokouksessa Ankarassa puheenjohtaja Ahmet Türk vaati, että PKK on tunnustettava olemassa olevana realiteettina. DTP:n ja KKK:n (Koma Komalên Kurdistan) mukaan kurdikysymyksen ratkaisemiseksi Turkkiin on saatava uusi perustuslaki korvaamaan nykyinen perustuslaki, joka on laadittu sotilasvallan aikana 1982. Turkin parlamenttivaalien äänikynnys on poistettava tai laskettava kolmeen prosenttiin. Kurdista on tultava virallinen kieli, jolla kurdilasten opetus tapahtuu. Yleinen armahdus on keino, jolla poliittiset vangit ja PKK:n sissit voivat palata normaaliin elämään. Turkkiin tarvitaan totuus- ja sovintokomissio. Kaakkoon tarvitaan taloudellisia kehitysohjelmia ja sosiaalista kuntoutusta pakkosiirretyille ihmisille. Eri järjestöillä on yksityiskohtaisia suunnitelmia paluumuuton järjestämiseksi lähes neljään tuhanteen kurdikylään, kurdinkielisen joukkotiedotuksen ja kurdeihin liittyvän tutkimuksen järjestämiseksi ja moniin muihin asioihin.[26] Ahmet Türk määrittelee kurdien haluaman vähemmistöaseman sanomalla, että he olisivat tyytyväisiä, jos heillä olisi samat oikeudet kuin turkomaaneilla Kurdistanin autonomisella alueella Pohjois-Irakissa[27].

Turkin EU-prosessi kurdien kannalta

Turkki on pyrkinyt vuosikymmeniä EU:n ja sitä edeltäneen Euroopan yhteisön jäseneksi. Syksyllä 1999 Turkin hakemukseen alettiin suhtautua aiempaa suopeammin, mikä johtui osittain maailmanlaajuisesta myötätunnon aallosta Turkkia kohtaan noin 20 000 kuolonuhria vaatineen Izmitin maanjäristyksen jälkeen. Kyseisen vuoden syksynä myös Kreikassa tapahtui tuhoisa maanjäristys. Turkin ja Kreikan sekä EU:n suhteiden paranemista arvioitaessa käytetään joskus termiä "maanjäristysdiplomatia".

Euroopan ja Turkin välinen suhde on ollut vaikea Turkin tasavallan perustamisesta lähtien, ja jo kauan ennen sitä, kun Ottomaanien imperiumi milloin laajeni ja milloin kutistui Euroopankin suuntaan. Turkin jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa on yksi linkki tässä vuosia kestäneessä prosessissa, nyt yritetään löytää rauhanomainen tapa tehdä yhteistyötä.

EU seurasi tiiviisti Turkin tilannetta jo 1990-luvulla ennen kuin maan jäsenyydelle näytettiin vihreää valoa joulukuussa 1999. Sekä Kerim Yildiz että EU Turkey Civic Commission kiinnittävät huomion siihen, että silloin tehtyjen Turkkia koskevien raporttien sävy oli kriittisempi kuin jäsenyysneuvottelujen alettua. Arvioimalla Turkin kehitystä monista muista lähteistä voidaan vetää se johtopäätös, että EU:n arvioiden muuttuminen myönteisemmiksi ei johdu Turkin tilanteen paranemisesta vaan EU:n linjan muuttumisesta Turkkia kohtaan. Vuoden 1998 raportissaan EU vaatii poliittista ratkaisua:

A civil and non-military solution must be found to the situation in the Southeast Turkey particularly since many of the violation of civil and political rights observed in the country are connected in one way or another with this issue.[28]

Vuoden 2001 maaraportissa EU ei puhu poliittisesta ratkaisusta ja käyttää huomattavasti pehmeämpää kieltä:

Turkey is obliged to: Develop a comprehensive approach to reduce regional disparities, and in particular to improve the situation on the Southeast, with a view to enchanging economic, social and cultural opportunities for all citizens.[29]

KHRP:n johtaja Kerim Yildiz ja EUTCC kritisoivat 2000-luvulla laadittuja EU:n Turkki-raportteja siitä, että ne väheksyvät kurdialueen ongelmia ja antavat silotellun kuvan ihmisoikeustilanteesta ja liian myönteisen kokonaiskuvan Turkin muutoksista.[30] Kurdijärjestöt ovat seuranneet Turkin EU-prosessia kriittisesti. Esimerkiksi EUTCCn Brysselissä 19.-20.9.2005 järjestämässä konferenssin loppujulkilausumassa todettiin, että konferenssi tukee varauksellisesti Turkin EU-prosessia[31].

Kööpenhaminan kriteerien toteutuminen kurdien kannalta

Kerim Yildizin mielestä Turkissa on tehty uudistuksia vain minimitaso EU:n tyydyttämiseksi[32]. Vuonna 2000 Euroopan neuvosto totesi, ettei Turkin tilanne ole käytännössä muuttunut juuri lainkaan eikä Turkki täytä Kööpenhaminan kriteerejä. Neljä vuotta myöhemmin, vuoden 2004 maaraportissa Euroopan neuvosto antoi Kerim Yildizin mielestä kaunistellun kuvan Turkin ihmisoikeustilanteesta. Silloin pääministeri Erdogan vaati neuvottelujen etenemistä ongelmista huolimatta uhaten, että Turkkiin tulee vielä suurempia ongelmia, mikäli jäsenyysprosessi EU:n kanssa ei etene. Yildizin mielestä tällainen asenne on kiristämistä.[33] EU:n raportointi painottuu lakiuudistusten ja institutionaalisten muutosten seurantaan, eikä siihen mitä vaikutuksia lakimuutoksilla on käytännössä[34].

Lokakuun alussa 2004 Euroopan neuvosto piti Turkki-raportissaan Turkin lainsäädännön uudistuksia riittävinä Turkin jäsenyysprosessin jatkamiseksi[35]. Paria viikkoa myöhemmin asianajaja, Contemporary Jurists' Association -järjestön Vanin osaston puheenjohtaja Murat Timur kertoi, että Vanin poliisiasemalla kidutetaan edelleen pidätettyjä. Timurin mukaan viranomaiset toimivat aivan samoin kuin aikaisemminkin, vaikka lait ovat muuttuneet. Ihmisoikeusjärjestöt IHD ja Mazlum Der eivät osallistu kuvernöörien johtamiin paikallisiin ihmisoikeusneuvostoihin, jotka niiden mielestä on perustettu vain tyydyttämään EU:ta. Itsenäisenä asianajajana toimiva Timur on Vanin kuvernöörin ihmisoikeusneuvoston jäsen. Hän pitää neuvostoa muodollisuutena, jossa ei käsitellä todellisia ongelmia.[36]

Lokakuussa 2005 EU katsoi, että Turkki täyttää jäsenyyskriteerit siinä määrin, että jäsenyysneuvotteluja voidaan käydä, mutta jäsenyyden saavuttamiseksi sen on vielä edistyttävä huomattavasti[37]. Omissa kommenteissaan pääministeri Erdogan ja turkkilaiset diplomaatit ovat tulkinneet päätöstä neuvottelujen aloittamisesta kuitenkin niin, että Turkki täyttää Kööpenhaminan kriteerit riittävän hyvin jäsenyyttä varten[38]. Joissakin turkkilaisissa kommenteissa on todettu, että vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen tarkoittaa Lausannen rauhansopimuksessa mainittujen vähemmistöjen oikeuksien turvaamista[39].

Uudistusten myötä valtataistelu Turkissa

Turkin perustuslaki on vuodelta 1982, se on laadittu Kenan Evrenin sotilasjuntan kaudella hieman ennen kuin se luopui vallasta. Maan ylin päätöksentekoelin on kansallinen turvallisuusneuvosto, jonka jäseniä ovat presidentti sekä pää-, ulko-, sisä- ja puolustusministeri sekä armeijan, laivaston, ilmavoimien, maavoimien ja santarmien komentajat.[40]

EU:n edellyttämä lainsäädännön uudistuminen käynnisti Turkissa demokratisoitumisprosessin, jota kurdien lisäksi monet turkkilaisetkin tahot näyttävät haluavan. Uudistusten kannattajien johdossa on pääministeri Recep Tayyip Erdogan, joka johtaa islamistista Oikeus- ja Hyvinvointipuoluetta (Adalet ve Kalkinma Partisi,

AKP). Samaan aikaan kun hän neuvotteluissa EU:n kanssa pitää kiinni Turkin vuosia esittämistä näkemyksistä, hän yrittää kotimaassa aloittaa dialogia uusien ratkaisujen löytämiseksi kurdialueen ongelmiin. Myös jotkut aiemmat pääministerit ovat toimineet samoin, tunnetuimpia esimerkkejä ovat Tansu Cillerin ehdotus tutustua Espanjan tapaan ratkaista baskialueen ongelmat[41] ja Mesut Yilmazin lausunto, että "Turkin tie Euroopan unioniin käy Diyarbakirin kautta". Kuten aiemmillakin kerroilla, armeija ja sitä lähellä olevien tahot ovat vastustaneet uudistuksia, eivätkä ne ole käytännössä edenneet. Tällä kertaa valtataistelu on aiempaa määrätietoisempaa. Uudistusmieliset kokevat, että EU-jäsenyys on niin tärkeä tavoite Turkille, että heillä on nyt realistiset mahdollisuudet uudistaa maata ja vähentää armeijan vaikutusvaltaa.

Syksyllä 2005 turkkilaisissa tiedotusvälineissä alettiin keskustella siitä, onko Syvän valtion eli Gladion nimellä tunnettu verkosto aktivoitunut puolustamaan tasavallan peruspilareita. Tällä nimellä kutsutaan epävirallista verkostoa, johon arvellaan kuuluvan armeijan ja valtion hallinnon edustajia. Verkoston olemassaolosta ei ole todisteita, mutta siihen uskotaan Turkissa yleisesti. Tärkeinä uudistusten ja Turkin EU-jäsenyyden vastustajina pidetään armeijan lisäksi Turkin oikeuslaitosta, erityisesti syyttäjälaitosta. Vanhoillisten johtajana pidetään kenraali Yasar Büyükanitia, joka nimitettiin armeijan komentajaksi 30.8.2006. Sitä ennen hän oli maavoimien komentaja. Vaikuttaa siltä, että myös uudistusten vastustajien keskuudessa on kahtia jakautunut näkemys tavoitteista ja toimintatavoista, kaikki eivät suinkaan ole kiihkokansallismielisiä. Büyükanitin edeltäjä armeijan johdossa, Hilmi Özkök, oli häntä maltillisempi.

Syksystä 2005 lähtien kiristynyt valtataistelu uudistusten kannattajien ja vastustajien välillä on näkynyt selvästi julkisuudessakin. Kun seuraa järjestelmällisesti Turkin tapahtumia elokuusta 2005 alkaen noin vuoden ajalta, näkee kuinka systemaattisesti valtataistelua on käyty. Kaakossa on ollut levottomuuksia, joita kurdijärjestöt pitävät armeijan provokaatioina, juuri silloin kun pääministeri Erdogan on halunnut tuoda parlamenttiin demokratiaa tukevia lakialoitteita tai hän on yrittänyt laajentaa poliittista dialogia. Käyn läpi kolme tapahtumaa vuoden ajalta, joissa kaikissa toistuu tämä sama kuvio: pääministeri Erdoganin matka Diyarbakiriin elokuussa 2005, Semdinlin pommi-isku marraskuussa 2005 ja Diyarbakirin mellakat maaliskuussa 2006.

Kesällä ja syksyllä 2005 Turkin uudistusprosessi eteni hyvin ja maa oli EU-innostuksen vallassa, koska EU:n ennakoitiin tekevän lopullisen päätöksen neuvottelujen aloittamisesta, kuten lokakuussa tapahtuikin. Tästä ilmapiiristä hyötyivät uudistusten kannattajat. 12.8.2005 pääministeri Erdogan matkusti Diyarbakiriin. Kaksi päivää ennen matkaa hän tapasi intellektuelleja, jotka olivat juuri vedonneet PKK:ta lopettamaan väkivaltaisuudet. Tapaamisen jälkeen pitämässään lehdistötilaisuudessa Erdogan käytti termiä "kurdikysymys", kun hän totesi:

For us, the Kurdish issue -- and many others -- are fundamentally democratization problems. Issues, whether they be economic, political or cultural, should not be separated from the basic principles of the country. All should be taken into account under the umbrella of democratization, and problems should be resolved in accordance with the principles of the democratic republic and the Constitution.[42]

Erdogan piti demokratia-kehitystä keinona taistella terrorismia vastaan. Tätä lausuntoa arvioitaessa on muistettava, että Turkissa terrorismi-sanaa käytetään synonyymina kurdien oikeuksien puolesta käytävälle aseelliselle taistelulle. Seuraavan viikon aikana näytti siltä, että poliittisen dialogin aloittaminen kurdikysymyksestä olisi mahdollista. Aiheesta käytiin vilkasta keskustelua sanomalehdissä ja Erdoganin matkaa verrattiin pääministeri Süleyman Demirelin matkaan Diyarbakiriin vuonna 1993, jolloin hän tunnusti ensimmäisen kerran kurditodellisuuden olemassaolon Turkissa[43]. 57 kurdipormestaria piti 11.8.2005 tiedotustilaisuuden Diyarbakirissa ja ilmaisi tyytyväisyytensä Erdoganin viestiin. Diyarbakirissa 12.8.2005 pitämässään puheessa Erdogan korosti kurdikysymyksen ratkaisun löytyvän demokratian lisäämisestä. Puhe sai innostuneen vastaanoton niin tiedotusvälineissä kuin kurdien keskuudessa, esimerkiksi Turkish Daily Newsin kolumnisti Mehmet Ali Birand totesi, että Erdogan esitti vision, jonka takana seisoo suurin osa maasta[44]. Puhetta pidettiin visiona, josta pitäisi seurata nopeasti konkreettisia uudistuksia[45]. 14.8.2005 AKP juhlisti viisivuotissyntymäpäiviään julistamalla demokratisointimanifestin. Myös talouselämän vaikuttaja TÜSIAD (Turkish Industrialists and Businessmen's Association) ilmoitti kannattavansa pääministerin näkemyksiä. Pari päivää myöhemmin, 16.8.2006 NTV-television uutisissa kerrottiin, että Erdoganin demokratiapuheet ovat hermostuttaneet armeijan ja se valmistelee omaa terrorismin vastaista ohjelmaansa. Uudistuspuheet hiipuivat pian tämän jälkeen.[46]

Syksyn 2005 aikana kurdialueella räjähti parikymmentä pommia. PKK kiisti olleensa iskujen takana ja piti niitä armeijan provokaationa[47]. Irakin rajan lähellä sijaitsevassa Semdinlissä heitettiin 9.11.2005 pommi entisen PKK:n sissin Seferi Yilmazin kirjakauppaan. Raivostunut väkijoukko otti kiinni tekijät, ja ilmeni, että he olivat santarmien tiedustelupalvelun Jitemin agentit Ali Kaya ja Ozcan Ildeniz. Pommi-iskua käsiteltiin Turkin tiedotusvälineissä kuukausikaupalla. Heti iskun jälkeen pääministeri Erdogan lupasi, että se selvitetään perusteellisesti[48]. Semdinlin pommi-isku rinnastettiin julkisuudessa nopeasti vuonna 1996 sattuneeseen Susurlukin onnettomuuteen. Siellä samasta onnettomuusautosta löytyivät kansanedustaja Sedat Bucak, poliisipäällikkö Hüseyin Kocadag, entinen Miss Turkki Gonca Us ja Interpolin etsintäkuuluttama palkkamurhaaja Abdullah Catli. Heti Semdinlin pommi-iskun jälkeen näytti siltä, että sen selvittämiseen paneudutaan perusteellisemmin kuin Susurlukin skandaaliin, jonka taustoja ei koskaan selvitetty. Parlamentissa perustettiin tutkimuskomitea laatimaan raportti pommi-iskusta. Kaya ja Ildeniz vangittiin ja asetettiin syytteeseen siviilituomioistuimeen sotilastuomioistuimen sijasta. Jutun syyttäjä Ferhat Sarikaya totesi syytekirjelmässä, että Jitem osallistuu tällaisiin rikoksiin, mikä oli ensimmäinen kerta Turkin tasavallan historiassa, kun yleinen syyttäjä totesi näin. Sarikaya yritti selvittää kenen määräyksestä Kaya ja Ildeniz toimivat, mutta armeijan pääesikunta (the Office of the Chief of General Staff) teki selväksi, ettei se hyväksy tällaisia tutkimuksia. Se esti myös sen selvittämisen, mikä oli alueella toimivan kolmen keskeisen armeijan yksikön komentajan osuus tapahtumassa[49]. Myös armeijan edustajia kiellettiin tutkimasta näiden henkilöiden osuutta Semdinlin pommi-iskuun[50]. Turkin tiedustelupalvelun MIT:n (Milli Istihbarat Teskilati, National Security Organisation) johtaja Sabri Uzun kommentoi pommi-iskua parlamentin komitealle, että "lukko ei auta, kun varas tulee talon sisältä"[51]. Uzunin lausunto osoittaa, että turvallisuusviranomaistenkin joukossa on ihmisiä, jotka haluavat dialogia Turkin uudistamisesta. Tämän jälkeen asian selvittäminen hiipui. Yüksekovasta kotoisin olevaa CHP:n kansanedustaja Esat Canania ei hyväksytty mukaan parlamentin komiteaan, vaikka hän oli Semdinlissä tapahtumapäivänä.[52] Syyttäjä Sarikaya erotettiin sen jälkeen kun hän oli haastanut jutun todistajaksi maavoimien komentajan Büyükanitin, vaikka Turkin lakien mukaan syyttäjälaitos toimii itsenäisesti. Parlamentin raporttia pommi-iskusta muokattiin Sarikayan erottamisen jälkeen. Myös Sabri Uzun erotettiin.

Jitemin agentit Kaya ja Ildeniz tuomittiin 39 vuodeksi vankilaan. Kirjakauppias Seferi Yilmaz vangittiin kaksi päivää agenttien tuomion julistamisen jälkeen epäiltynä PKK:n jäsenyydestä. Hänen asianajajansa Murat Timur pitää Yilmazin vangitsemista oikeuslaitoksen keinona rauhoittaa armeijan suuttumusta agenttien saamista pitkistä tuomioista[53].

Keväällä 2006 pääministeri Erdogan vakuutti uudistusten jatkuvan ja valmisteli niitä tukevan lakipaketin antamista parlamentille. Hallituksen reformien monitorointiryhmä valmisteli sitä 15.3.2006, ja lehtien kolumnistit keskustelivat jälleen uudistusten mahdollisuudesta. Armeijan apulaiskomentaja, kenraali Isik Kosaner, antoi Radikal-lehdelle haastattelun, jossa hän totesi, ettei PKK ole enää pelkkä terroristijärjestö vaan kurdikysymys on politisoitunut kurdinationalismin lisääntymisen myötä. Jotkut kansanedustajat ehdottivat lakia, jonka myötä Diyarbakirin pormestarille Osman Baydemirille myönnettäisiin diplomaattipassi, jolloin häntä vastaan nostettuja rikossyytteitä ei voisi käsitellä. Syyttäjä vaatii Baydemirille vankeusrangaistusta mm. siksi, että hän lähetti yhdessä muiden kurdipormestarien kanssa kirjeen Tanskan pääministeri Anders Fogh Rasmussenille ja pyysi, ettei Tanskasta käsin toimivaa kurdien satelliittitelevisio Roj-TV:tä suljeta.[54]

Kurdien uusi vuosi newroz, maaliskuun 21. päivä, on kurdiliikkeelle vuoden tärkein mielenosoituspäivä. Vuonna 2006 tilaisuudet sujuivat rauhallisesti. Kolme päivää newrozin jälkeen neljätoista PKK:n sissiä kuoli Bingölin lähellä. Tämä aiheutti suuttumuksen aallon kurdialueella, varsinkin kun armeijan väitettiin käyttäneen kemiallisia aseita. Sissien hautajaisissa suuttumus purkautui mellakoiksi. Niissä kuoli Diyarbakirissa neljätoista ihmistä, Kiziltepessä kaksi ja Batmanissa yksi ihminen. Diyarbakirissa loukkaantui 360 ihmistä.[55] Mellakat tulivat kuin tilauksesta uudistusten vastustajille, jotka vaativat kovia otteita niiden estämiseksi.

Erdoganin uudistuspaketin sijasta parlamentti alkoi käsitellä terrorismin vastaisen lain 3713 tiukennuksia. Kun vierailin kurdialueella toukokuussa, minulle kerrottiin useilla paikkakunnilla, että viranomaiset toimivat ikään kuin uusi laki olisi jo voimassa, vaikka parlamentti vasta keskusteli siitä. Lain 3713 muutokset hyväksyttiin parlamentissa kesäkuun lopussa ja se tuli voimaan heinäkuun puolessa välissä. Sen voimassaolon ensimmäisinä kuukausina viranomaiset eivät käyttäneet lain tarjoamia järeimpiä keinoja. Kurdien päivälehti Gündem lakkautettiin 15 päiväksi ja kaikki sen 30.6.2006 ilmestyneet numerot määrättiin kerättäväksi takaisin. Syynä oli lehden julkaisemat kuvat PKK:n sissin Abbas Emanin kiinni ottamisesta. Kuvat osoittavat, että hänet saatiin kiinni elävänä elokuussa 2005 Batmanin lähellä, vaikka omaisille luovutettiin myöhemmin hänen ruumiinsa. Gündemin lakkauttamisen syy oli se, että kuvissa näkyvien santarmien kasvoja ei ole peitetty vaan heidät tunnistaa kuvista. Pari päivää myöhemmin istanbulilainen tuomioistuin kumosi antamansa päätöksen ja lehden ilmestyminen jatkui normaalisti.[56]

Turkin ihmisoikeustilanteen ennustetaan heikkenevän rajusti lain 3713 tiukennusten tultua voimaan. Pidätysaikoja on pidennetty ja pidätetyn oikeutta tavata asianajajaansa on rajoitettu. Näissä asioissa Turkin tilanne on nyt heikompi kuin se oli vuonna 1999, jolloin Turkin EU-jäsenyysprosessi alkoi edetä. Silloin vastaava tiukka laki, eli poikkeustilalaki, oli voimassa vain Kaakkois-Turkin poikkeustila-alueella, ja parlamentin oli päätettävä puolen vuoden välein missä lääneissä se oli voimassa. Sen sijaan terrorismin vastainen laki 3713 on voimassa koko maassa siihen asti kunnes parlamentti kumoaa sen. Turkissa toimivien kurditiedotusvälineiden asema on nyt vaikeampi kuin vuonna 1999. Laissa 3713 on tiukennettu erityisesti sen artiklaa 301, joka kriminalisoi turkkilaisuuden häpäisemisen. Kirjailija Orhan Pamukia syytettiin tämän artiklan perusteella. Aiemminkin viranomaiset sulkivat lehtiä, mutta oikeusprosessi oli hidas ja toimittajien vangitsemiseen tarvittiin oikeuden päätös, nyt päätöksiä tekevät maan vanhoilliset syyttäjät. Aiemmin suuret sakot rasittivat valtiota kritisoivien lehtien taloutta, uuden lain keinot ovat jämerämmät. Lakkautettavan lehden omaisuus takavarikoidaan valtiolle, joten uuden lehden perustaminen on käytännössä mahdotonta.[57]

Kesällä 2006 Euroopan unionin ensimmäiset kommentit terrorismin vastaisen lain 3713 muutoksista olivat varovaisia. Niissä todettiin, että EU:ssa seurataan kuinka lakia sovelletaan käytännössä. Kurdit puolestaan seuraavat EU:n kommentteja, tai niiden puuttumista, oman tilanteensa huonontumisesta ja vetävät niistä omat johtopäätöksensä. Monet kurdit pitävä EU:n vaikenemista Turkin valtion päätösten hiljaisena hyväksymisenä.

Kaakkois-Turkin ensimmäinen ja toinen sota

Kurdiliikkeen kannalta Turkin EU-prosessin edistyminen vuosituhannen vaihteessa osui muutosvaiheeseen, joka siinä oli menossa EU:sta riippumatta. PKK:n johdolla alkanut kurdien aktivoituminen oli aluksi pienen ryhmän kapina, jolla oli kannatusta vain talonpoikien parissa. 1990-luvun alusta lukien kurdiliikkeen toiminta muuttui, sen painopiste on yhä enemmän Turkin lakien mukaan toimivassa poliittisessa toiminnassa ja kansalaisjärjestöissä. Sosiologi Ismail Besikci totesi jo viime vuosikymmenen alussa, että sissiliikkeen tärkein vaikutus kurdeille ei ole sen saavuttamat sotilaalliset voitot vaan psykologinen muutos, jonka se saa aikaan ihmisissä. He ovat saaneet takaisin itseluottamuksensa ja oppineet arvioimaan omaa tilannettaan. 1990-luvulla he huomasivat yhtäläisyyksiä omaan tilanteeseensa kun Turkin valtio kritisoi sitä, kuinka huonosti Bulgaria kohtelee siellä asuvia turkkilaisia.[58] Kesäkuussa 2006 DTP:n johtaja Ahmet Türk arvioi, että taistelut loppuisivat vuorokaudessa, jos kurdit saisivat Turkissa samat oikeudet kuin mitä turkomaaneilla on kurdien autonomisella alueella Pohjois-Irakissa[59].

Kurdeilla on ollut vahva klaani-identiteetti, joka on estänyt kansallisen identiteetin kehittymisen ja yhteistyön omien oikeuksien puolesta. Nyt kurdien kansallinen identiteetti kehittyy nopeasti. Prosessi etenee nopeammin kuin aiemmin muiden kansojen kohdalla, mm. tehokkaan joukkotiedotusteknologian ansiosta. Kurdit ovat hyvin politisoituneita. Juuri kukaan Turkin kurdi ei osaa lukea äidinkieltään eivätkä monet heistä tiedä omaa syntymäpäiväänsä. Mutta lähes kaikki kurdit tietävät mikä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tai Kööpenhaminan kriteerit.

Turkissa oli PKK:n julistama yksipuolinen aselepo vuodesta 1999 vuoteen 2004. Mielestäni Kaakkois-Turkin sotia pitäisi kutsua ensimmäiseksi ja toiseksi sodaksi kuten puhutaan ensimmäisestä ja toisesta Tsetsenian sodasta. Sodat ja koko tilanne Kaakkois-Turkissa ovat nyt täysin erilaisia kuin viime vuosikymmenellä. Suurin muutos on se, että kurdit uskovat nyt muutoksen olevan mahdollinen tilanteessaan, päinvastoin kuin ennen. Ensimmäisen sodan aikana kuolleiden sissien perheet eivät yleensä uskaltaneet hakea lastensa ruumiita haudattavaksi, koska he pelkäsivät leimautumista terroristiperheiksi. Valtio käytti tätä yhtenä todisteena siitä, että PKK:lla ei ole kannatusta kurdien keskuudessa. Toisen sodan aikana omaiset ovat vaatineet viranomaisilta sissien ruumiit, tarvittaessa asianajajan kanssa, ja hautajaisista on usein muodostunut mellakoita kuten palestiinalaisalueilla intifadan alettua.

Turkissa tai muualla ei ole tehty kattavaa tutkimusta siitä, kuinka suuri PKK:n ja DTP:n kannatus on kurdien keskuudessa tai miten tärkeänä he kokevat kielelliset ja kulttuuriset oikeudet. Eräs tapa arvioida asiaa on kurdipuolueiden menestys vaaleissa. Vuonna 2006 DTP:llä on 57 pormestarin paikkaa Kaakkois-Turkissa. Viime vaaleissa DTP:n edeltäjäpuolue Hadep voitti myös useita parlamenttipaikkoja, mm. kahdeksan Diyarbakirin läänin kymmenestä paikasta[60], mutta koska Turkin parlamentissa on kymmenen prosentin äänikynnys, yksikään Hadepin ehdokas ei päässyt parlamenttiin. Pormestareilla ei käytännössä ole paljoa valtaa, vaan aluehallinto on Ankaran nimittämien kuvernöörien käsissä, mutta aluevaalit ovat mittareita puolueiden kannatuksesta. Useimmissa Irakin ja Iranin rajan tuntumassa sijaitsevissa kaupungeissa on DTP:n pormestari. Tällaisia suuria kaupunkeja ovat Diyarbakir, Batman, Sirnak, Cizre, Hakkari ja Dogubayazit. Sen sijaan kurdialueen länsireunalla sijaitsevien kaupunkien pormestarit ovat yleensä AKP:sta, poikkeuksena on Tunceli, jota johtaa DTP:n naispormestari Songül Erol Abdil.

Asiaa ei voi yksinkertaistaa niin, että vain DTP:n kannattajat vaatisivat kurdeille oikeuksia ja muiden puolueiden kannattajat hyväksyisivät assimiloitumisen turkkilaisiksi. Kurdien oikeuksien parantamista vaativat myös monet ihmiset, jotka toimivat muissa järjestöissä kuin niissä, joiden tavoitteeksi on määritelty kurdeihin liittyvät asiat. Esimerkiksi tasavaltalaispuolue CHP:n (Cumhuriyet Halk Partisi, Republican People's Party) Hakkaria edustava kansanedustaja Esat Canan on vaatinut näkyvästi poliittista ratkaisua kurdikysymykseen. Vanin naisyhdistyksen puheenjohtaja Zozan Özgökce on sosialidemokraatti. Islamilaista ihmisoikeusjärjestöä Mazlum Deria ei pidetä kurdijärjestönä, mutta sen kurdialueella toimivat osastot yrittävät selvittää siellä olevia ongelmia, Länsi-Turkissa toimivat osastot puolestaan paneutuvat oman alueensa asioihin. Mazlum Derin Vanin osasto on tehnyt yhteistyötä Vanin muiden järjestöjen kanssa Semdinlin pommi-iskun aikaisten tapahtumien selvittämiseksi.

Kaakkois-Turkin suosituimmat puolueet ovat DTP ja AKP. Joissakin kaupungeissa DTP:n ja AKP:n kannatus on lähes yhtä suurta. Esimerkiksi Vania johtaa nyt AKP:n Burhan Yenigün, edellisellä vaalikaudella sen pormestari oli kurdipuolue Hadepista, joka on DTP:n edeltäjä. Puolueiden vaalimenestystä arvioimalla ei saada täysin luotettavaa kuvaa kurdien mielipiteistä, sillä vain ne ihmiset voivat äänestää, jotka pystyvät rekisteröitymään äänestäjiksi. Tämä ei onnistu läheskään kaikilta kolmesta miljoonasta maan sisäisestä pakolaisesta. Äänestystulosta vinouttaa myös se, että äänestäminen on mahdollista vain Turkissa sijaitsevissa äänestyspaikoissa, ei Turkin lähetystöissä eri puolilla maailmaa. Turkin kansalaisia on runsaasti Euroopassa siirtolaisina, eikä kaikilla ole varaa matkustaa kotimaahan äänestämään, varsinkin kun vaalit eivät yleensä ole lomakaudella.

Turkin EU-prosessin vaikutus kurdiliikkeeseen

Turkin yhdistyslainsäädännön liberalisoituminen EU:n painostuksesta on vahvistanut kurdien kansalaisyhteiskuntaa, kurdit ovat perustaneet viime vuosina järjestöjä, jotka toimivat kurdikulttuurin edistämiseksi tai jonkun ongelman ratkaisemiseksi. Ihmisoikeusjärjestöjen lisäksi on perustettu mm. pakkosiirrettyjen ihmisten, kadonneiden omaisten ja vankien omaisten järjestöjä sekä useita ympäristöyhdistyksiä. Semdinlin pommi-iskua voi arvioida myös siitä näkökulmasta, toimivatko kurdit erilailla kuin aiemmin. Heidän kansalaisjärjestönsä ovat nyt paljon vahvempia kuin ensimmäisen sodan aikana. Tämä näkyy esimerkiksi siitä, että kahdeksan Vanissa ja Hakkarissa toimivaa järjestöä lähetti asianajajansa pommi-iskua seuraavana päivänä Semdinliin laatimaan siitä raportin[61].

Kun Vanissa alkoi toukokuussa 2006 Semdinlin pommi-iskusta syytettyjen Jitemin agenttien oikeudenkäynti, kurdit odottivat, että EU seuraisi sitä kuten se oli seurannut Orhan Pamukin oikeudenkäyntiä vuoden 2005 lopulla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tapasin sekä maaliskuussa että toukokuussa 2006 Vanissa Murat Timurin, joka on yksi neljästä asianajajasta, jotka koordinoivat pommi-iskun uhrien

asianajajien työskentelyä. Maaliskuussa hän sanoi minulle, että heidän on pakko saada apua Euroopan unionilta: Jitemin väärinkäytösten selvittäminen on niin iso asia, että kurdit eivät pysty siihen yksin. Päinvastoin kuin kirjailija Orhan Pamukin oikeudenkäynnin kohdalla, EU:lta ei kuitenkaan tullut mitään apua, eikä Jitemin agenttien toukokuussa 2006 alkaneessa oikeudenkäynnissä ollut EU:n tarkkailijoita. EU pysyi vaiti Semdinlin oikeudenkäynnistä myös silloin kun syyttäjä Sarikaya erotettiin. Timurin johtopäätös oli selkeä: "EU ei pidä meistä kurdeista, emmekä me pidä EU:sta."[62]

Ulkoministeri Tuomioja toteaa, että EU ei voi ratkaista kurdikysymystä Turkin puolesta. Jos Turkki haluaa EU:n jäseneksi, sen on kyettävä itse kohentamaan kurdien oikeuksia.[63] Kurdit kuitenkin uskovat, että Turkissa ei tapahdu muutoksia ilman ulkopuolista painostusta. Ihmisoikeusjärjestö IHD:n puheenjohtaja Eren Keskin toivoo, että EU vaikuttaisi Turkkiin niin, että armeijan vaikutus politiikkaan vähenisi[64]. Kurdit ovat pettyneitä Euroopan unioniin, koska EU-jäsenyyshakemuksen eteneminen vuonna 1999 käynnisti Turkin demokratisoitumisen, mutta EU ei ole tukenut tätä uudistusprosessia.

Turkin kurdien klaani-identiteetti on muuttumassa etniseksi identiteetiksi. Turkin EU-neuvottelut ovat omalta osaltaan vauhdittaneet tätä prosessia, koska ne antoivat kurdeille vision, josta haaveilla. Haaveet ovat jäljellä, vaikka Turkin EU-jäsenyys ei olisikaan kurdien silmissä oikea keino niiden toteuttamiseen.

Tulevaisuuden näkymiä

Vähemmistöjen oikeudet on hankala asia maassa, jossa enemmistönkin oikeuksia rajoitetaan. Kurdit ovat tuoneet esille oman kielensä ja kulttuurinsa ongelmat, kun he ovat kommentoineet Kööpenhaminan kriteerien toteutumisesta Turkissa. Vähemmistöjen oikeudet on kuitenkin vain yksi osa Kööpenhaminan kriteerejä. Turkissa ei ole juuri lainkaan arvioitu niiden kolmannen osuuden eli acquisin vaikutuksia. Tulevan jäsenmaan on tuettava EU:n kaikkia yhteisiä oikeuksia ja velvoitteita. Mielestäni keskeinen asia Turkin EU-jäsenyysprosessissa on se, että jos Turkin lainsäädäntöä ja hallintoa uudistetaan täyttämään Kööpenhaminan kriteerit kaikilta osin, se tarkoittaa kansallisen turvallisuusneuvoston aseman kumoamista ja armeijan siirtämistä siviilien kontrolliin. Turkki kävisi läpi samanlaisen uudistusprosessin kuin Espanja Francon kauden jälkeen. Jos armeija kontrolloi siviilisektoria eikä päinvastoin, Turkki ei ole EU-kelpoinen, vaikka kurdit saisivat täyden kielellisen vähemmistöaseman ja voisivat suorittaa asepalveluksen kurdiksi.

Toimiva hallinto vähemmistön asuttamalla alueella onnistuu tuskin sen enempää vähemmistö- kuin enemmistökielellä, jos muu osa maasta ei kaipaa demokraattista hallintoa omalle alueelleen. Turkissa on nyt tämä tilanne. Pääministeri Erdoganin saama tuki kansalaisilta on jäänyt vähäiseksi sen jälkeen kun armeija on osoittanut vastustavansa Erdoganin ajamia uudistuksia. Näyttää siltä, että armeijaa vastustava, demokratisoitumista vaativa siviilisektori ei ole vielä tarpeeksi vahva pystyäkseen muuttamaan Turkin militaristisen hallinnon. EU:n vaativat lakiuudistukset hämmentävät turkkilaisia. Jos niitä jatketaan, kyseenalaistetaan väistämättä Lausannen rauhansopimus, jonka mukaan Turkissa ei ole muslimivähemmistöjä. Tämä sopimus on Turkin valtion perustamisasiakirja. Jos puututaan yhteen sen perusasioista, on loogista olettaa, että muitakin sen peruspilareita aletaan pohtia. Tähän turkkilaiset eivät näytä olevan valmiita.

Kurdien oikeuksia ajava liike on laajenemassa kansannousuksi, jossa on samoja piirteitä kuin palestiinalaisten intifadassa. Kurdien tavoite on ensisijaisesti oman asemansa parantaminen, ei Turkin demokratisoituminen. He tukevat sitä, jos siitä on hyötyä heidän varsinaisen tavoitteen saavuttamisessa. Jos he kokevat, että heidän asiansa ei etene tätä kautta, he hakevat toisen toimintatavan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kurdiliike on muuttanut toimintatapojaan radikaalisti useita kertoja, eikä ole mitään syytä, miksi näin ei tapahtuisi jatkossakin. Vuonna 2006 aseellisen taistelun merkitys näyttää jälleen olevan korostumassa poliittiseen toimintaan verrattuna.

Suomen parlamentin ulkoasiain valiokunnan jäsen Ulla Anttila näkee kurdijärjestöjen vaikuttamiskeinona monitoroinnin, jossa selvitetään taustoja nykyistä laajemmin[65]. Olen tästä samaa mieltä siltä osin, että asiasta ei tiedetä tarpeeksi sen enempää kurdien keskuudessa, Turkissa kuin EU:ssakaan. Tieteellisen tutkimustiedon hankkiminen kurdikysymyksestä on kuitenkin oltava EU:n tehtävä, koska se on ainoa taho, joka tähän pystyy. Kurdeilla ei ole siihen resursseja eikä Turkin valtiolla halua. Kurdeilla on useita kansalaisjärjestöjä, jotka raportoivat omien resurssiensa mukaan tilanteesta. Niiden raportit ovat turkkilaisen tutkimustavan mukaisesti yksityiskohtaisen tiedon esittelyä, eivät kokonaistilanteen selvittämistä. Kurdijärjestöillä ei ole taloudellisia resursseja eikä päteviä ihmisiä tehdä nykyistä analyyttisempia raportteja. Suuri osa koulutetuista kurdeista on assimiloitunut turkkilaisiksi. Kurdi-identiteetin puolesta kamppailevien riveissä on pääasiassa kouluttamattomia talonpoikia, suuri osa pätevistä henkilöistä on kuollut sodassa, istuu vankilassa tai on maanpaossa, tai on vammautunut fyysisesti tai psyykkisesti esimerkiksi kidutuksen seurauksena. Työkykyisten aktivistien aika kuluu pääasiassa palokuntatyyppisessä työssä kaikkein akuutimpien ongelmien kanssa kamppaillessa.

Olen käsitellyt kurdien ja EU:n välisiä suhteita kurdien kannalta. Aihetta voisi käsitellä myös EU:n kannalta. EU:n on seurattava nykyistä paremmin Turkin tilannetta riippumatta jäsenyysneuvottelujen etenemisestä. Vaikuttaa siltä, että EU:ssa ajatellaan, että jos Turkki ei uudistu eikä sen EU-jäsenyysprosessi etene, EU jatkaa yhteistyötä nykyisenlaisen Turkin kanssa entiseen tapaan. EU-maissa ei haluta nähdä sitä, että Turkissa on niin paljon muutospaineita, että maa ei pysy ennallaan. Jos tilanne ei kehity hyvään suuntaan, se huononee. Jos muutokset eivät tapahdu rauhanomaisesti, pinnan alla olevat jännitteet hakevat toisen purkautumiskanavan. Turkki on ja pysyy EU:n hankalana naapurina, jonka kanssa sen on tultava toimeen. Jos EU ei nyt tue militarismin purkua ja uudistumista Turkissa, sillä saattaa olla rajallaan yhtä vakava kriisi kuin Balkanin niemimaalla viime vuosikymmenellä. Kriisin ehkäiseminen nyt on paljon helpompaa kuin sen hoitaminen sitten, kun kymmenet tuhannet pakolaiset hakevat konfliktitilanteessa turvapaikkaa EU-maista.

Lähteet:

Anttila, Ulla: Uutistoimisto DIHAn haastattelu Helsingissä 26.7.2006

Baydemir, Osman: Urban and Regional Socio-economic Problems. Democratisation in Turkey and the Kurdish Question. Suggestions for and Expectations from the Turkey-EU Negotiating Process. 1.9.2005 Diyarbakir

Besikci, Ismail: Kurdistan, Internationale Kolonie. ISP-Verlag, Frankfurt am Main, 1991

Birand, Mehmet Ali 2005: A brilliant performance by Erdogan. Turkish Daily News 13.8.2005

Birand, Mehmet Ali 2006: A turning point on the Kurdish problem. Turkish Daily News 15.3.2006

Boland, Vincent: Turkey's nightmare: violence in the east places an obstacle on the road to Europe. Financial Times 12.6.2006

Canan, Esat: haastattelu Ankarassa 2.5.2006. Canan on CHP:n kansanedustaja Yüksekovasta.

Commission of the European Communities: Regular Report on Turkey's Progress towards accession. Brussels 6.10.2004

Cölemerikli, Ihsan: Haastattelu Vanissa 27.10.2004

Demirelli, Fatma: Erdogan's Kurdish mission encouraging, broad strategy must follow. Turkish Daily News 14.8.2005

EU 2006: Euroslangin käsikirja. http://europa.eu/abc/eurojargon/index_fi.htm

EUTCC 2005a: EUTCC Report: Perspectives on the accession negotiations between the EU and Turkey. Jon Rud, 11.2.2005 Altea, Spain

EUTCC 2005b: Second International Conference: ‘The EU, Turkey and the Kurds’. European Parliament Brussels / 19 – 20 September 2005
www.kurdishinfo.com/Dossier/Olli.Rehn/dossier_index.html

HRW (Human Rights Watch) 7.6.2006: Letter calling for release of Kurdish activists Ibrahim Güclü, Zeynel Abidin Özalp and Ahmet Sedat Ogur, and expressing alarm at gathering threats to reform process. New York 7.6.2006
http://hrw.org/english/docs/2006/06/07/turkey13519_txt.htm

IHD 2005: Report of research & inquiry on 9-10 November 2005 Semdinli incidents. Van 12.11.2005

IHD 2006 (Insan Haklari Dernegi, Human Rights Association): Turkey: Human rights violations during funeral of 28 March. Press Release 7.4.2006.

Kanli, Yusuf: Erdogan visits Diyarbakir. Turkish Daily News 12.8.2005

Kart, Emine: Gov’t to push Parliament to pass EU reform laws before summer recess. Turkish Daily News 15.3.2006

Kaya, Nasir: Haastattelu Helsingissä 25.7.2006. Kaya on uutistoimisto DIHAn johtaja.

Keskin, Eren: Tiedotustilaisuus Helsingissä 2.12.2005

KKK (Confederalism of Kurdistan): Declaration for the Democratic Resolution of the Kurdish Question. 20.8.2006

KNK (Kurdistan National Congress): The "Deep State" and "Deep Justice": State Terror Acquitted in Semdinli. Press Release 26.1.2006

Koivunen, Kristiina: The Invisible War in North Kurdistan. Väitöskirja 11.9.2002, Helsingin yliopisto, http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/koivunen

Timur, Murat 2004: Haastattelu Vanissa 26.10.2004

Timur, Murat 2006: Haastattelu Vanissa 8.5.2006

Traynor, Ian: Children of the repression. Guardian 5.6.2006

Tuomioja, Erkki: Kirje Kristiina Koivuselle 4.8.2006. Kirje on vastaus Koivusen 12.6.2006 lähettämään kirjeeseen.

Yildiz, Kerim: The Kurds in Turkey. EU Accession and Human Rights. Pluto Press, London and Ann Arbor 2005

---

[1] Olisin halunnut matkustaa sieltä Sirnakiin. Cizreläisten mielestä se olisi kuitenkin ollut vaarallista, he suosittelivat minua palaamaan Batmaniin.
[2] Koivunen 2002, 79-82.
[3] Yildiz, 2005, 14
[4] EUTCC 2005a
[5] Yildiz 2005, 32
[6] Baydemir 2005
[7] Boland 2006
[8] Cölemerikli 2004.
[9] "The region reflects today not so much peace as the absence of war."
[10] Baydemir 2005; Boland 2006.
[11] Yildiz 2005, 77. Hän viittaa Göc-Derin 8.12.2004 antamaan lausuntoon.
[12] Yildiz 2005, 41
[13] Baydemir 2005.
[14] Baydemir 2005; Yildiz 2005, 32, 114.
[15] Baydemir 2005.
[16] Yildiz 2005, 116
[17] Anttila 2006
[18] Boland 2006
[19] Baydemir 2005.
[20] EU 2006.
[21] Anttila 2006
[22] EUTCC 2005a; Yildiz 2005, 30.
[23] Tuomioja 2006
[24] Yildiz 2005, 35, 140.
[25] Baydemir 2005.
[26] EUTCC 2005b; DIHA 26.6.2006; KKK 20.8.2006; The New Anatolian 26.6.2006; Yildiz 2005, 31.
[27] DIHA 4.6.2006
[28] sit. EUTCC 2005b
[29] sit. Yildiz 2005, 138
[30] EUTCC 2005a; Yildiz 2005, 20, 146.
[31] EUTCC 2005b
[32] Yildiz 2005, 33
[33] Yildiz 2005, 20, 23, 27, 32, 34.
[34] Anttila 2006; Baydemir 2005
[35] Commission of the European Communities 2004
[36] Timur 2004.
[37] Tuomioja 2006
[38] Yildiz 2005, 27, 33
[39] EUTCC 2005a
[40] Koivunen 2002, 141.
[41] Koivunen 2002, 107
[42] sit. Turkish Daily News 11.8.2006.
[43] Kanli 2005
[44] Birand 2005
[45] Demirelli 2005
[46] Turkish Daily News 11.8.-17.8.2006.
[47] KNK 2006
[48] AFP 16.11.2005
[49] Nämä komentajat ovat: the Hakkari Provincial Gendarmerie Commander, the Hakkari Mountain Commando Brigade Commander, the Van Public Security Commander.
[50] HRW 7.6.2006
[51] Milliyet 20.2.2006
[52] Canan 2006.
[53] Turkish Daily News 22.6.2006
[54] Birand 2006, Kart 2006.
[55] Traynor 2006; HRW 7.6.2006; IHD 2006.
[56] Kaya 2006.
[57] Kaya 2006.
[58] Besikci 1991.
[59] DIHA 4.6.2006
[60] Baydemir 2005
[61] IHD 2005. Raportti löytyy englanniksi internetistä: http://www.ihd.org.tr/eindex.html (12.11.2005)
[62] Timur 2006.
[63] Tuomioja 2006.
[64] Keskin 2005
[65] Anttila 2006

Artikkelin tiedot:

Artikkeli on ilmestynyt Kosmopoliksessa numero 3/2006.

< Edellinen		Seuraava >