Osmanien, jotka tunnetaan myös ottomaanien nimellä, ja eurooppalaisten kiistoilla on pitkä historia. Eurooppa on vuosisatojen varrella kokeillut vaihtelevalla menestyksellä erilaisia strategioita tulla toimeen hankalan naapurinsa kanssa.

Osmanien valtakunta oli keskiajalla maailman johtava suurvalta, jonka kehityksestä Eurooppa oli jäljessä. Eurooppaan tuli kauppatavaroita ja uusia innovaatioita Kiinasta ja Intiasta Silkkitietä pitkin. Se kulki osmanien imperiumin ja toisen silloisen suurvallan, Persian, halki.

Suurvallat taistelivat satoja vuosia toisiaan vastaan. Niiden raja-alueella oli kurdien autonomisia ruhtinaskuntia, joista osa oli osmanien ja osa persialaisten vallan alla. Kumpikin suurvalta teki yhteistyötä kurdipäälliköiden kanssa: liittoutuen heidän kanssaan ja palkaten heidät taistelemaan vastapuolen kurdeja vastaan.

Maailmaa satoja vuosia hallinneen osmanien imperiumin hajoaminen on hidas prosessi. Valtakunnan raunioilla tehtiin sen perinnön jakamisesta kaksi rauhansopimusta. Sèvresin rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 20.8.1920, olisi antanut imperiumin alueella eläneille kansoille oikeuden päättää kansanäänestyksellä oman valtion perustamisesta. Sekasorron keskellä voimistunut turkkilaisnationalistinen liike, eli nuorturkkilaiset, ei kuitenkaan hyväksynyt rauhansopimusta, eivätkä maailmansodan uuvuttamat Englanti ja Ranska laittaneet sitä täytäntöön voimatoimin.

Sèvresin rauhansopimuksen korvasi vuonna 1923 Lausannen rauhansopimus, joka on Turkin tasavallan perustamisasiakirja. Turkista tuli valtio, jossa on ”yksi maa, yksi kansa, yksi kieli ja yksi kulttuuri”. Siis turkkilaisuus. Kurdeja tai muita ei-kristittyjä etnisiä vähemmistöjä ei mainita sopimuksessa sanallakaan. Pakkoassimiloinnin pääkohde on tasavallan perustamisesta lähtien ollut kurdit. Heitä pidetään turkkilaisina, joiden assimilointiprosessi on kesken. (Yildiz 2005, 14. 32). Kulttuurinen monimuotoisuus nähdään uhkana eikä rikkautena (EUTCC 2005).

Osmanien imperiumin hajoamisprosessi pysäytettiin siis keinotekoisesti ja näin ratkaisemattomat ongelmat muuntuivat jäätyneiksi konflikteksi. Kun ilman oikeuksia jääneet kansat pystyvät pitämään paremmin puolensa, ne jatkavat nyt siitä mihin vuonna 1923 jäätiin.

Olen hämmästellyt eri puolilla Eurooppaa matkustaessani Rooman vallan aikaisia raunioita niin Barcelonassa, Kölnissä, Britanniassa kuin jopa Hasankeyfissa, Irakin rajan lähellä Turkissa. Onneksi Rooman imperiumin aiheuttamat kiistat on jo ratkottu. Osmanit eivät jättäneet perinnöksi historiallisia nähtävyyksiä vaan konflikteja entisen valtakuntansa alueelle.

Kylmää sotaa voi pitää yhtenä seurauksena toisen maailmansodan aiheuttamasta maailman kahtiajaosta.

Monet sen aiheuttamista ongelmista on pystytty korjaamaan ainakin jotenkin. Nyt kansainvälinen yhteisön täytyy korjata ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyt virheet. Viime vuosisadan alussa tehdyt päätökset eivät ole pelkkää kaukaista historiaa, vaan osa tapahtumien ketjua, johon syntyy uusia lenkkejä koko ajan. Monet niistä johtuvat Euroopan johtavien valtioiden osmanien imperiumin hajotessa tekemistä virheistä.

Karttaa Euroopan ja sen lähialueiden kriiseistä voi verrata karttaan osmanien valtakunnasta. Kriisejä on tällä hetkellä mm. Balkanilla, Kyproksella, Kaukasuksella ja Lähi-idässä. Ne kaikki ovat alueita, jotka ovat joskus kuuluneet osmanien alaisuuteen, eivät toki kaikki aivan sen viimeisiin vuosiin asti. Ensimmäinen maailmansota alkoi Balkanilla Sarajevon laukauksilla, eli Itävallan kruununprinssi Ferninandin murhalla kesäkuussa 1914. Sarajevosta on kuulunut laukauksia sen jälkeenkin.

Turkin tasavalta ei ole osmanien imperiumin seuraajavaltio, vaikka turkkilaiset mielellään sen sellaisena näkevät ja pitävät itseään osmanien perintöä kantavana herrakansana. Nyky-italialaiset eivät sen sijaan identifioidu Rooman valtakunnan jälkeläisiksi.

Osmanien imperiumi oli monikulttuurinen valtio aikana, jolloin kansallisvaltioita ei ollut. Sen hallitsemat kansat elivät autonomisissa oloissa ja kansalaisilla oli oma etninen identiteettinsä. Osmanien imperiumissa turkkilaiset olivat yksi kansa muiden joukossa.

Turkin tasavalta sen sijaan määräsi kaikkien muslimikansalaistensa etniseksi identiteetiksi turkkilaisuuden. Turkissa asuu kuitenkin 28 etnistä ryhmää (Gönül 2006).

Vuosikymmenien ajan Turkissa ei hyväksytty mitään keskustelua muslimivähemmistöjen asemasta, koska Lausannen rauhansopimuksen mukaan siellä on vain kristittyjä etnisiä vähemmistöjä. Turkki on pystynyt pakkoassimiloimaan monet vähemmistöistään turkkilaisiksi tai karkottamaan ne. Esimerkiksi kreikankielisen Pontustanin perustamista ei enää vaadita. Turkin suurin etninen vähemmistö, kurdit, ei kuitenkaan ole suostunut turkkilaistumaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana heillä oli oma kieli ja kulttuuri, mutta ei kansallista identiteettiä. Se on kehittynyt vasta parina viime vuosikymmenenä, mitä prosessia Turkin valtion raju tukahduttamispolitiikka on nopeuttanut.

Armenialaisten kansanmurha tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915. Vaikka siitä on jo lähes sata vuotta, asia on edelleen tabu Turkissa. Kansanmurhan kiistäminen on yksi Turkin ulkopolitiikan tärkeimmistä tavoitteista, vaikka Turkki ei ollut kansanmurhan toteuttaja, tasavaltahan perustettiin vasta kahdeksan vuotta sen jälkeen. Käsittelemätön asia lamaannuttaa maan kansalaisyhteiskunnan kehityksen. Koska asiaa ei ole käsitelty, on Turkki altis uusiin kansanmurhiin.

EU yrittää kesyttää osmanit

Turkin jäsenyysneuvottelut Euroopan unionin kanssa ovat yksi vaihe alueiden suhteiden pitkässä kokeilujen ketjussa, jossa on heilutettu välillä keppiä ja välillä porkkanaa. Nyt Eurooppa yrittää kesyttää osmanit taloudellisilla houkutuksilla.

Euroopan unioni on toistuvasti kritisoinut Turkkia, vaatinut sitä uudistumaan ja kunnioittamaan ihmisoikeuksia. Ensi silmäyksellä se näyttää tukevan niitä asioita, joihin kurdit vaativat parannuksia. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että monet unionin näkemykset kurdeista ovat samoja kuin Turkin valtiolla.

Turkki ei myönnä maan kaakkoisosan eli kurdialueen ongelmien olevan poliittinen kysymys vaan pitää niitä turvallisuusongelmana tai alikehityksenä. Turkissa ei edes käytetä termiä ”kurdikysymys”, vaan siellä puhutaan ”terrrorismikysymyksestä”, ”kaakon kysymyksestä” tai ”takapajuisuuden ongelmasta”. (Baydemir 2005; Yildiz 2005, 32, 114.) EU:lla on sama linja kuin Turkilla, kun se pitää kurdialueen ongelmia taloudellisina eikä poliittisina.

Vaikka kyseessä on kaksikymmentä miljoonaa ihmistä, EU ei puhu kurdeista ryhmänä vaan käyttää kiertoilmauksia, kuten ”kaakon tilanne”. 17.12.2004 tehdyssä päätöksessä Turkin EU -integraatioprosessin etenemisestä puhutaan siirtolaisuudesta, taloudellisesta alikehityksestä ja ihmisoikeuksiin liittyvistä ongelmista.

EU toimii samoin kuin Liittoutuneet vuonna 1923 laatiessaan Lausannen rauhansopimusta, jossa ei mainita kurdeja. (EUTCC 2005; Yildiz 2005, 30.)

Käydessäni Turkin kurdialueen suurimmassa kaupungissa Diyarbakirissa toukokuussa 2006 kuulin, mitä EU:n puutteellinen perehtyminen aiheeseen tarkoittaa käytännössä. Puhuin epävirallisesti kaupungin ja erään keskeisen kansalaisjärjestön edustajien kanssa. He sanoivat, että kun EU tai EU-maiden ulkoministeriöt lähettävät edustajiaan tutustumaan kurdialueen tilanteeseen, näissä käynneissä toistuu aina kolme asiaa: Diyarbakiriin lähetetään ihmisiä, jotka eivät tunne kurdikysymystä, eivätkä he ole valmistautuneet matkaan. Toiseksi he tutustuvat tilanteeseen vain pinnallisesti tapaamalla rutiininomaisesti kuvernöörin sekä kaupungin ja joidenkin järjestöjen edustajia. Kolmas puute on, ettei käyntien perusteella tehdä diyarbakirilaisten toivomia jatkotutkimuksia ja -selvityksiä. Siksi kaupunkilaiset ovat olleet pettyneitä EU-maiden edustajien käynteihin, jotka ovat heidän kannaltaan olleet hyödyttömiä.

Kurdish Human Rights Projectin (KHRP) johtaja Kerim Yildiz ja EU Turkey Civic Commission kritisoivat 2000-luvulla laadittuja EU:n Turkki-raportteja siitä, että ne väheksyvät kurdialueen ongelmia ja antavat silotellun kuvan ihmisoikeuksista ja liian myönteisen kokonaiskuvan maan kehittymisestä demokraattiseen suuntaan. Yildizin mielestä Turkissa on tehty uudistuksia vain minimitaso EU:n tyydyttämiseksi. Vuonna 2000 Euroopan neuvosto totesi, ettei Turkin tilanne ole käytännössä muuttunut juuri lainkaan eikä maa täytä unionijäsenyyden edellytyksiksi määriteltyjä niin sanottuja Kööpenhaminan kriteerejä. Neljä vuotta myöhemmin, vuoden 2004 maaraportissa, se antoi Yildizin mielestä kaunistellun kuvan Turkin ihmisoikeustilanteesta. EU:n Turkki-raporttien sävy on siis muuttunut jäsenyysneuvottelujen edetessä, vaikka maan tilanne ei ole parantunut. Pääministeri Erdogan vaati neuvottelujen etenemistä ongelmista huolimatta uhaten, että Turkkiin tulee vielä suurempia ongelmia, mikäli jäsenyysprosessi EU:n kanssa ei etene - tällainen asenne on kiristämistä! (Yildiz 2005, 20, 23, 27, 32-34, 146.)

Turkissa militaristinen, ja tällä hetkellä hallitseva, lähestymistapa kurdialueen ongelmiin on pitää niitä turvallisuuskysymyksenä. Ottamalla Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n terroristijärjestöjen listalleen EU soveltaa toistakin samaa päästrategiaa kurdiasioissa kuin Turkin valtio. PKK otettiin EU:n terroristilistalle keväällä 2004, useita kuukausia myöhemmin kuin useimmat muut sillä olevat järjestöt. Tämä tapahtui aikana, jolloin PKK ei ollut tehnyt mitään, mikä selittäisi sen joutumisen listalle juuri silloin.

Vielä kummallisempi tilanne syntyi 3.4.2008, kun Luxemburgissa sijaitseva EU:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi, ettei Euroopan Neuvoston päätökselle ottaa PKK ja sen poliittisena siipenä pidetty Kongra Gel terroristijärjestöjen listalle ollut juridisia perusteita. Päivä sattui olemaan PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin 60-vuotispäivää edeltävä päivä.

Oikeusvaltiossa on totuttu siihen, että tuomioistuinten päätökset pannaan täytäntöön ja niillä on merkitystä jatkossa, kun tehdään linjanvetoja samantapaisissa asioissa. Vastaavanlaisen oikeuden päätöksen jälkeen EU poisti vuonna 2007 terroristilistalta Iranin Kansan Mujahedeen -järjestön. Se myös perui erään filippiiniläinen kapinallisjohtajan ja Hollannissa toimivan Al-Aqsan säätiön pankkitilien jäädyttämisen. Mutta PKK:n kohdalla oikeuden päätöksellä ei ollut merkitystä. EU:n laajentumisasioiden komissaari Olli Rehnin tiedottaja Krisztina Nagy ilmoitti samana päivänä, kun tuomioistuin antoi päätöksensä, että PKK:n pysyy terroristilistalla. EU ei siis noudata oman tuomioistuimensa päätöksiä. Eikö tästä loggisesti seuraa se, että jos EU-komissaari ei noudata
oikeuden päätöksiä yhdessä asiassa, niin meidän tavallisten kansalaistenkaan ei tarvitse tehdä niin muissa asioissa?

Vaikka EU pitää PKK:ta edelleen terroristijärjestönä, jonka rahavarat on jäädytetty, se maksoi oikeusjutun voittaneen Mehmet Öcalanin oikeudenkäyntikulut. Näinhän eurooppalaisen oikeuskäytännön mukaan toimitaan, kun valitus todetaan aiheelliseksi.

Mitä EU-tuomioistuimen PKK:ta koskevasta päätöksestä seuraa? Sitä voidaan arvioida monesta näkökulmasta: Turkin kannalta, EU:n terroristilistan kannalta ja EU:n muun päätöksenteon kannalta. EU:n terroristilista on menettänyt uskottavuutensa muidenkin kuin kurdien silmissä, vaikka EU ei siitä luopuisikaan. Oikeuden päätös osoittaa, että lista laadittiin hätiköiden.

Epämääräisiin kriteereihin ja salailuun perustuva terroristilista ei ole uhka pelkästään yksilöille ja kansallisen tason demokratialle, vaan se kyseenalaistaa koko EU:n uskottavuuden. Sen oma tuomioistuin on osoittanut Euroopan Neuvoston tekevän tärkeitä päätöksiä vastoin yhteisiä lakeja. Siksi meille eurooppalaisille viimeisin näkökulma, EU:n päätöksentekojärjestelmän näkökulma, on tärkein. On johdonmukaista olettaa, että EU tekee päätöksiä samalla logiikalla myös asioissa, jotka koskettavat meitä suomalaisia enemmän kuin terroristilista.

EU:ssa ei siis näytetä oltavan ajan tasalla Turkin tilanteesta. Sen Turkki-raporteista on vuosien ajan välittynyt kuva pinnallisesta perehtymisestä asiaan. Yrittäessäni keksiä syitä tähän mieleen tulee neljä vaihtoehtoa, jotka kaikki antavat huolestuttavan kuvan Euroopan unionista ja sen tulevaisuudesta.

Ensinnäkin, voi olla ettei unionilla ole resursseja eikä asiantuntemusta paneutua asiaan. Tämä on looginen päättely, mikäli eurooppalaiset tiedustelupalvelut keräävät tietoja yhtä huonosti kuin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA. Tästä voi vetää loogisen, mutta epämiellyttävän, johtopäätöksen, että hoidetaanko muutkin asiat unionissa näin huonosti?

Toinen mahdollisuus on, että EU:n päätöksentekijöillä on kyllä tietoa tilanteen kehittymisestä, mutta he eivät halua nähdä kurdien keskinäisen yhteistyön paranemista. Sen sijaan he uskovat Turkin armeijan pystyvän kontrolloimaan heitä kuten tähänkin asti.

Kolmannen selitysmallin mukaan johtavissa EU-maissa, ennen kaikkea Ranskassa ja Englannissa, ollaan tilanteen tasalla, mutta Naton vaatimukset painavat päätöksissä enemmän kuin poliitikkojen kannat.

Neljäs mahdollisuus on, että unionissa on oikeaa ja luotettavaa tietoa omaan sisäiseen käyttöön, mutta Turkin ongelmien ratkeamista ei oikeasti halutakaan. Hajanainen ja sisäisten ongelmien kanssa kamppaileva Turkki on ja pysyy heikkona valtiona, jota Eurooppa uskoo pystyvänsä kontrolloimaan. Jos Turkki sen sijaan muuttuu demokratiaksi, niin siitä tulee vahva valtio, jonka painoarvo Välimerellä ja Lähi-idässä lisääntyy. Tällöin EU:n painoarvo vastaavasti vähenee. Turkki on suuri maa, jossa on paljon luonnonvaroja. Turkkilainen Hürriyet-lehti julkaisi 28.7.2008 investointipankki Goldman Sachsin ennusteen, jonka mukaan Turkin talous olisi vuonna 2050 maailman yhdeksänneksi suurin, ylittäen mm. G7-maat Japanin, Kanadan ja Ranskan. Tähän Turkilla on kaikki edellytykset, mikäli se pystyy ratkaisemaan poliittiset ongelmansa. Siksi tämä viimeinen selitys EU:n kummalliselle Turkki-politiikalle tuntuu uskottavimmalta vaihtoehdolta. Peli on kaksinaamaista: julkisuudessa puhutaan Turkin demokratisoitumisesta, mutta todellisuudessa maan antaminen muhia loputtomassa ongelmien suossa on Euroopalle uusi strategia osmanien hallitsemiseen.

Vaikka Turkin valtion EU-jäsenyysneuvottelut ovat edenneet nihkeästi, turkkilaiset ovat jo kansana tukevasti Euroopassa. Näyttääkin siltä, että vaikkei Turkkia tunnuta hyväksyttävän Eurooppaan valtiona, niin turkkilaiset hivuttautuvat sinne yksilöinä – yksittäisinä siirtolaisina. Euroopan väestörakenne muuttuu hitaasti, mutta varmasti. Samaan aikaan kun poliitikot pohtivat vuosikymmeniä yhteistyön muotoja Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan islamilaisten valtioiden kanssa, niin näistä maista tulleet siirtolaiset toimivat nopeammin. Puolisot haetaan lähtömaasta ja synnytyslaitoksen ovet heilahtavat tiuhemmin kuin kantaväestön kohdalla.

Myös kurdit ovat yhtä tukevasti EU-maissa kuin turkkilaiset. Kumpaankin ryhmään kuuluu paljon ihmisiä, jotka oleskelevat EU-alueella marginaalisessa asemassa siirtolaisuuteen tai pakolaisuuteen liittyvien ongelmien takia. Monet ovat vailla kunnollista koulutusta ja sen seurauksena puolikielisiä ja alttiita muillekin ongelmille. Sekä turkkilaisten että kurdilaisten maahanmuuttajien joukossa on runsaasti ihmisiä, jotka ovat helposti kiihotettavissa nationalismiin, johon he voivat purkaa pettymystään omista ongelmistaan.

Jos Turkissa ajaudutaan etniseen konfliktiin turkkilaisten ja kurdien välillä, sitä käydään myös Euroopassa maahanmuuttajien välillä. Tämä nähtiin esimerkiksi marraskuun alussa vuonna 2007, kun Turkki uhkasi hyökätä PKK:n leiriin Qandiliin Pohjois-Irakiin. Hyökkäyksen valmistelu johti turkkilaisten ja kurdien mellakointiin Euroopan suurkaupunkien siirtolaisalueilla. Niissä lloukkaantui viisi mellakoitsijaa Wienissä ja seitsemäntoista poliisia Berliinissä (AFP 5.11.2007; Hundley 2007).

Yhdysvaltojen hyökkäys mielikuvitusmaahan

Myös Irakin katastrofaalisen sodan juuret ovat ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyissä virhepäätöksissä. Englannin silloisen ulkoministerin Winston Churchillin johdolla sunniarabit, shiia-arabit ja kurdit pakotettiin samaan valtioon päätöksellä, jota hän myöhemmin piti elämänsä suurimpana virheenä. Siksi vastuu virheiden korjaamisesta on ennen kaikkea Englannilla. Se halusi hallintaansa Mosulin ja Kirkukin öljykentät välittämättä alueen asukkaiden vuosisatoja kestäneistä erimielisyyksistä. Nykyinen sota on suoraa jatkoa viime vuosisadan alun tilanteelle, nytkin kiistellään alueen valtavista öljyvaroista. Osallistumalla Irakin miehitykseen Englanti jatkaa ensimmäisen maailmansodan aikana aloittamaansa kolonialistista politiikkaa sen sijaan, että se vihdoin korjaisi virheitään.

Keskeinen syy Yhdysvaltojen epäonnistumiselle Irakinsodassa on sen huono valmistautuminen siihen. Presidentti George W. Bush lähetti joukkonsa valtaamaan mielikuviensa mukaista maata, ei todellista Irakia. (Galbraight 2006.) Yhdysvaltojen luomassa mielikuvitus-Irakissa asui yksi kansa, irakilaiset, jonka riemuitsevaa vastaanottoa Yhdysvaltojen joukot odottivat. Nuorempi Bush teki saman virheen kuin vanhempi Bush edellisen Irakin sodan aikana. Silloin amerikkalaiset joukot lähtivät vapauttamaan Kuwaitia paneutumatta Irakin kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Sitä ei pidetty tarpeellisena, koska uskottiin, että sota voitetaan ilmapommituksilla eikä maataisteluja tarvita.
Vuonna 2003 hurraavaa kansaa ei näkynyt katujen varsilla. Syy on yksinkertainen: Irakissa ei ole yhtä vaan kolme kansaa, joista jokaisella on oma kantansa amerikkalaisten tuloon.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Condoleezza Rice toisti fraasit yhdestä Irakin kansasta toukokuussa 2008 Tukholmassa International Compact with Iraq -konferenssin yhteydessä pitämässään lehdistötilaisuudessa. Vaikka CIA:n tiedustelutietojen puutteellisuus on nykyään kaikkien tiedossa, Rice puhui joukkotuhoaseiden aiheuttamasta tuhansien viattomien ihmisten kuolemasta ja siitä kuinka Saddam Hussein heitti maasta pois YK:n asetarkastajat. Rice ei suostunut vastaamaan kysymykseen Yhdysvaltojen suurimmasta virheestä Irakissa. Hän oli puolustuskannalla todetessaan historioitsijoiden arvion Irakin sodasta olevan erilainen kuin tämän päivän analyysit. (Blix 2004, Rice 2008.)

Turkissa näytti vuosikymmeniä, että jäätynyt konflikti pysyy jäässä, mutta Irakissa tällaista illuusiota ei ole koskaan ollut. Koko sen itsenäisyyden aika on ollut verenvuodatusta. Yhdysvaltojen hyökkäys nopeutti keinotekoisen maan hajoamisprosessia, joka oli käynnissä jo ennen sitä.

Irakin sota on niin kuuma, että se sulattaa lähistöllä olevat jäätyneet konfliktit, kuten kysymyksen Turkin että Iranin vähemmistöjen asemasta. Jos Irak hajoaa kolmeksi valtioksi – työnimiltään Kurdistan, Sunnistan ja Shiiastan – sillä on dramaattisia vaikutuksia naapurimaihin. Näin käy myös mikäli Irakista muodostuu kolmen kansa liittovaltio. Se kannustaisi Turkin ja Iranin vähemmistöjä vaatimaan autonomiaa myös itselleen.

Eurooppalaisissa tiedotusvälineissä Irakin sotaa ja Turkin ongelmia käsitellään irrallisina asioina näkemättä niiden liittymistä toisiinsa. Niissä saatetaan korkeintaan arvioida sitä, miten kriisin pahentuminen Irakissa vaikuttaisi Turkkiin. Ei nähdä, että kummankin maan kymmeniä vuosia kestäneiden ongelmien taustalla on sama syy, eli valtioiden alun perinkin keinotekoinen rakenne. Kriisin paheneminen kummassa tahansa maassa kärjistää tilannetta myös toisessa. Pysyvän ratkaisun löytäminen Turkin tai Irakin ongelmiin ei ole mahdollista niin kauan kuin toisessa maista jatkuu aseellinen konflikti. Ja sodan mahdollinen laajeneminen naapurimaa Iraniin kärjistäisi Irakin ja Turkin tilannetta.

Nykyiset kiistat ovat jatkoa viime vuosisadan alun ongelmiin. Itse asiassa näiden maiden välisellä valtataistelulla on paljon pidempi historia: nykyiset erimielisyydet ovat osa satoja vuosia Silkkitien varrella jatkunutta kamppailua. Maailmanpolitiikan kuumimmat kiistat käytiin vuosisatojen ajan Silkkitien läheisyydessä ja sama alue on edelleen maailmanpolitiikan keskipisteessä. Siellä missä ennen kulkivat karavaanit arvokkaine lasteineen, pumpataan nyt maailmanmarkkinoiden eniten himoamaa raaka-ainetta eli öljyä. Kun sen hinta nousee samaa tahtia kuin se vähenee maailmassa, öljyn hallinnasta syntynyt kiista kuumenee ja jäätyneen konfliktin sulaminen nopeutuu.

Turkki ja Iran sijaitsevat entisten suurvaltojen alueilla. Niistä kumpikaan ei näytä pystyvän hyväksymään vuosisatoja kestäneen valta-aseman menettämistä – muuttumista tavalliseksi maaksi muiden joukossa. Turkin nationalistinen kiihko voidaan nähdä kaipuuna menneisyyden suurvalta-asemaan, samoin Iranin into levittää shiialaista vallankumousta Lähi-itään. Maiden keskinäiset sodat ovat perustuneet vuonna 1514 solmitusta Caldigranin rauhasta lähtien siihen, että kumpikin osapuoli liittoutui kurdipäälliköiden kanssa ja käytti heidän taistelijoitaan. Nyt kurdien kansallistunne kehittyy ja heidän keskinäiset erimielisyydet vähentyvät. Yksi esimerkki tästä on se, etteivät Kurdistanin presidentti Masoud Barzani ja Irakin presidentti, Kurdistanin Isänmaallisen Liiton (PUK) johtaja Jalal Talabani ole enää antaneet Turkin armeijalle lupaa hyökätä PKK:n Pohjois-Irakissa sijaitseviin tukikohtiin. Nykyisen kehityksen jatkuessa Turkin ja Iranin sotilaallinen strategia ei enää voi perustua niiden vuosisatoja käyttämään malliin, mikä johtaa muutoksiin koko Lähi-idän poliittisessa ja sotilaallisessa tilanteessa.

Ajautuuko Turkki kansanmurhaan?

Kansanmurhat tapahtuvat tilanteessa, jossa romahtamassa oleva valtio kääntyy omia kansalaisiaan vastaan. Turkissa tämä on nyt todellinen vaara. Osmanien imperiumin hajoamisprosessi jäädytettiin, kun ongelmat lakaistiin maton alle valheellisella Lausannen rauhansopimuksella. Nyt tämä jäätynyt konflikti on sulamassa.
Kansanmurha on asteittain etenevä prosessi, jonka ensimmäinen vaihe on pakkoassimilaatio. Se alkoi heti tasavallan perustamisen jälkeen kun Lausannen sopimuksen mukainen muslimivähemmistöjen olemassaolon kiistäminen otettiin lakien lähtökohdaksi.

Jos kohteena oleva vähemmistö assimiloituu enemmistöön, prosessi päättyy. Jos se ei suostu muuttamaan etnistä identiteettiään, kansanmurha kovenee. Kulttuurisesta kansanmurhasta siirrytään pakkosiirtojen ja yksittäisten murhien kautta viimeiseen vaiheeseen, järjestelmällisiin joukkomurhiin. Armenialaisten kansanmurha eteni siihen nopeasti. Kansanmurhan pääarkkitehdit Enver Pasha ja Talat Pasha pitivät kristittyjen armenialaisten muuttamistaan etnisesti turkkilaisiksi muslimeiksi epäonnistumaan tuomittuna yrityksenä, eivätkä edes yrittäneet sitä.

Turkissa kurdeja on pakkoassimiloitu turkkilaisiksi lähes sata vuotta. Monien yksilöiden kohdalla assimilaatio on onnistunut, mutta etnisenä ryhmänä kurdeja ei ole onnistuttu assimiloimaan.

Heti tasavallan perustamisen jälkeen Turkissa kiellettiin kurdien kulttuuri-instituutiot ja koraanikoulut.

Kurdin kielen käyttö julkisilla paikoilla oli rikoslain mukaan rangaistava teko vuoteen 1991 asti. 1990-luvulla pakkosiirroista pitkät perinteet omaavassa maassa toteutettiin sen historian massiivisimmat väestön pakkosiirrot. Kaakkois-Turkin noin viidestä tuhannesta kurdikylästä tuhottiin 1990-luvulla pakkosiirrettyjen ihmisten järjestön Göc-Derin mukaan kokonaan tai osittain 3848 kylää. Kolme miljoonaa Turkin kansalaista pakotettiin maan sisäisiksi pakolaisiksi. Tämä oli kansanmurhan tiellä seuraava askel.

Sen seuraava vaihe on turkkilaisen kiihkonationalismin lisääntyminen vuoden 2007 alusta lähtien. Poliittisista erimielisyyksistä huolimatta eri etnisiin ryhmiin kuuluvien tavallisten kansalaisten välit ovat aiemmin olleet hyvät. Nyt tilanne on muuttumassa. Turkkilainen kiihkonationalismi on synnyttänyt vuonna 2008 uuden ilmiön: kurdeja muuttaa Länsi-Turkista pakolaisiksi kurdialueen suurkaupunkeihin aloittaakseen toisen kerran uuden elämän. Göc Der -järjestön Vanin osaston hallituksen jäsen Idris Canbay kertoi heinäkuussa 2008 tehdyssä puhelinhaastattelussa heidän kokevan olonsa turvattomaksi turkkilaisen äärinationalismin keskellä. Monien kurdien mielestä Turkin valtion yrittää kansalliskiihkoa lietsomalla pakottaa kurdit muuttamaan lännestä takaisin itään. Canbay pelkää tilanteen kärjistymistä, sillä nationalismi lisääntyy myös kurdien keskuudessa. (Canbay 2008.)

Tämä on pelottava uusi vaihe Turkin tilanteen balkanisoitumisessa etniseksi vastakkain asetteluksi. Istanbulin lähellä sijaitsevan Sakaryan kaupungin tapahtumat 27.4.2008 on esimerkki uudesta tilanteesta:
Ryhmä aggressiivisia turkkilaisia nationalisteja saartoi rakennuksen, johon kaksi tuhatta kurdipuolue DTP:n kannattajaa oli kokoontunut. He eivät päässeet pois, vaan odottivat kahdeksan tuntia paahtavassa kuumuudessa. Paikalla ollut DTP:n kansanedustaja Ibrahim Bilici soitti useita kertoja Sakaryan poliisipäällikölle, mutta paikalle ei tullut lisää poliiseja rauhoittamaan tilannetta. Eräs iäkäs kurdimies sai sydänkohtauksen, mutta ambulanssi ei päässyt paikalle ja mies menehtyi. Illalla kurdit kuljetettiin pois kokouspaikalta poliisiautoissa. Tiedotusvälineissä nationalisteja ei kritisoitu. Sen sijaan hyökkäystä pidettiin ymmärrettävänä, koska Sakaryasta kotoisin ollut sotilas oli kuollut keväällä taistelussa kurdialueella.

Valtio, jonka romahtamisesta on kyse, on osmanien imperiumi. Sen ydinalueille perustettu Turkin tasavalta ei ole koskaan pystynyt vakiinnuttamaan hallintoaan maan itäosissa (Baydemir 2005). En voi uskoa, ettei rajavalvontansa tiukkuudesta tunnetussa Euroopan unionissa olisi pohdittu mitä vaikutuksia sillä on, jos Irakista ja Iranista tulee EU:n rajanaapureita. Niiden ja Turkin välinen raja-alue on kuuluisa salakuljetuksesta. Se, ettei Turkin tasavalta ole yli kahdeksankymmentä vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana saanut salakuljetusta kuriin, on yksi osoitus hallinnon heikkoudesta. Tosin salakuljetus -termi on suhteellinen asia, kun kyse on keinotekoisten rajojen vetämisestä keskelle Kurdistanin vuosisatoja vanhoja kauppareittejä.

Lausannen rauhansopimus on kurdien kansanmurhan perusta Turkissa. Siksi Eurooppa on vastuussa siitä, ettei prosessi enää etene.

EU:n nykyinen Turkki-politiikka on kuitenkin entisten virheiden jatkamista eikä niiden korjaamista. Se toteuttaa Turkki-politiikkaansa samalla periaatteella kuin Yhdysvallat Irak-politiikkaansa. EU näkee Turkin sellaisena kuin haluaa, eikä sellaisena kuin se todellisuudessa on. Vaikka Eurooppa ei halua nähdä sitä, Turkin tilanne kehittyy tietysti oman logiikkansa mukaisesti, aivan kuten Irakin sota on edennyt omaa tietään Yhdysvaltojen kiistämisestä huolimatta. Eurooppalaisten täytyy ottaa opiksi yhdysvaltalaisten virheistä, eikä toistaa samoja virheitä näkemällä vain oman mielikuvitus-Turkkinsa.

Niillä entisillä osmanivaltion alueilla, jotka liitettiin Irakiin, ratkaisun keinotekoisuus näkyy vielä selvemmin kuin Turkissa. Irakissa kansanmurhakehitys saavutti huippunsa, kun Saddam Hussein murhautti Anfal-kampanjassa 182 000 kurdia vuonna 1989. Vaikka Winston Churchill myönsi tekemänsä virheet, hän tuskin pystyi kuvittelemaan edes pahimmissa painajaisissaan mihin ne johtaisivat.

Irakissa kehitys on kulkenut samaa tietä pitkin kohti kansanmurhaa kuin Turkissa, mutta nopeammin. Kurdeilta on kielletty äidinkielinen opetus, heitä on pakkoarabialaistettu, pakkosiirretty Etelä-Irakiin, kurdialueella on poltettu kylät ja tapettu siviilejä joukkotuhoaseilla ja skalpeerausveitsillä.

Hyväksymällä Lausannen rauhansopimuksen Eurooppa, ennen kaikkea Englanti ja Ranska, on vastuussa poliittisen ratkaisun etsimisestä Turkkiin ja Englannin entiseen siirtomaahan Irakiin.

Suomi ei saa sulkea silmiään vaan sen on kannettava oma osansa Euroopan yhteisestä vastuusta. Maamme on ylpeä diplomaattiemme taidoista konfliktien sovittelussa. Olemme myös ylpeitä siitä, että Olli Rehn hoitaa EU:ssa tärkeää komissaarin virkaa eli koordinoi unionin laajentumista. Turkin vaarallisen kehityksen edetessä Suomen maine tahriintuu, sillä Suomen edustaja ei ole tehnyt mitään EU:ssa kansanmurhan estämiseksi.

Kansanmurhat terävöittävät etnisten ryhmien kansallistunnetta. Israel perustettiin holokaustin jälkeen, kun minkään muun kuin oman valtion ei nähty korvaavan juutalaisille heidän kärsimyksiään. Sama prosessi on nyt menossa Irakissa. Kurdistanin aluehallituksen ministerin Mohammed Ihsanin mielestä Irakin kolme kansaa mahtuvat samaan valtioon vain mikäli se on liittovaltio. Historiallisten ongelmien takia kansoilla ei ole minkäänlaista keskinäistä luottamusta.

Turkissa etninen vastakkain asettelu ei ole yhtä pitkällä. Rauhanomaisen poliittisen ratkaisun etsimiseen on vielä aikaa. Ei kuitenkaan loputtomasti. Jos tilanteen kärjistyminen johtaa kansanmurhaan, merkitsee se Turkin tasavallan loppua. Sen jälkeen turkkilaiset ja kurdit eivät pysty enää elämään samassa valtiossa. Siksi ratkaisun löytäminen on yhtä tärkeää turkkilaisille kuin kurdeille.

Kansanmurhassa ei ole voittajia, se vaurioittaa kaikkia osapuolia. Jos kurdien kulttuurinen kansanmurha johtaa prosessin kliimaksiin eli järjestelmällisiin joukkomurhiin, siitä kärsisivät kurdien lisäksi turkkilaiset ja Eurooppa. Tällä hetkellä EU pystyisi halutessaan vielä tukemaan Turkkia kohti demokratisointia ja monikulttuurisuutta. Jos Turkissa tapahtuu jälleen kansanmurha, muuttuu se Ruandan kaltaiseksi maaksi, jossa kansanmurhasta toipuminen on yhteiskunnan keskeinen asia parin sukupolven ajan. Tällaisen naapurin kanssa toimeen tuleminen olisi EU:lle vielä vaikeampaa kuin ongelmat nyky-Turkin kanssa.

LÄHTEET:

• Baydemir, Osman: Urban and Regional Socio-economic Problems. Democratisation in Turkey and the Kurdish Question. Suggestions for and Expectations from the Turkey-EU Negotiating Process. 1.9.2005 Diyarbakir
• Blix, Hans: Irakin aseriisunta. Like 2004
• Canbay, Idris: Puhelinhaastattelu 2.7.2008
• EUTCC Report: Perspectives on the accession negotiations between the EU and Turkey. Jon Rud, 11.2.2005 Altea, Spain
• Galbraith, Peter W.: The End of Iraq. How American Incompetence Created a War Without End. Simon & Schuster Paperbacks 2006
• Gültasli, Selcuk: EU court fuels anti-EU sentiments. www.todayszaman.com/tz-web 4.4.2008
• Gönül, Mehmet Vecdi: Haastattelu Kittilässä 3.10.2006. Gönül on Turkin puolustusministeri.
• Hundley, Tom: Turkey’s tensions migrate to Berlin. www.chicagotribune.com 13.11.2007
• Ihsan, Mohammed: Haastattelu Erbilissä 27.4.2008. Ihsan on Kurdistanin aluehallituksen Kirkukista vastaava alueministeri.
• Randal, Jonathan C.: Kurdistan. After Such Knowledge, What Forgiveness? Bloomsbury 1998
• Rice, Condoleezza: Tiedotustilaisuus Tukholmassa 29.5.2008. International Compact with Iraq, Annual Review Conference.
• Üstündag, Erhan: ”Error of Procedure” in Terrorism List. www.bianet.org 4.4.2008
• Yildiz, Kerim: The Kurds in Turkey. EU Accession and Human Rights. Pluto Press, London and Ann Arbor 2005

Artikkeli on julkaistu Ville Hytösen ja Pauli Rautiaisen toimittamassa "Uusi Atlantis – Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista" -kirjassa. Kirjan sähköinen versio on saatavilla ilmaiseksi Savukeidas.com-sivustolla.

Lisää aiheesta:

• Sulavatko jäätyneet konfliktit ETYJ:n syliin Suomen puheenjohtajuuskaudella? (15.10.2008)
• Turkin EU-jäsenyysneuvottelut kurdien kannalta (18.2.2007)

Muualla verkossa:

• Wikipedia: Treaty of Sèvres | Treaty of Lausanne

< Edellinen		Seuraava >